Kyyneleet. Itku purkaa vihaa.
Raivo
Raivo asuu takaraivossa. Siitä sen nimikin tulee. Niskassakin se kulkee, kuuma virta vihaa. Päätä särkee tunne, joka ei pääse pois. Silmistä vihan näkisi, jos nainen joskus katsoisi silmiin. Ei katso, ei koskaan suoraan kohti.
Yliopiston edessä parveilee heleäkasvoisia opiskelijoita, naisen ikätovereita. Miehet puvuissa, pahviset lattekupit kädessä ohittavat naisen ja katsovat lävitse.
Kadulla mies mesoaa Jeesuksesta ja jakaa lappusia. Naisen korot kopisevat terävästi asfalttiin ja kapea selkä jäykistyy entisestään. Hän tietää ne puheet. Niissä käsketään rakastamaan, antamaan anteeksi ja kääntämään toinenkin poski. Nämä ihmiset eivät tiedä elämästä mitään, hän ajattelee.
Hän on kääntänyt poskia, otsia, leukoja, neniä, korvia, kunnes on mustelmia täynnä. Nielaissut vastalauseet, kun päivän tulot on viety häneltä ja hänen perheeltään, mutta anteeksi hän ei ole antanut.
Nainen soittaa ovikelloa ja pääsee sisään. Hän menee suihkuun ja saa lämpimän ruuan. Ilmeettömänä hän tuijottaa pöydän puuviiluja, kun vanha nainen hoitaa hänen vammansa.
”No?” vanha nainen sanoo kysyvästi ja ottaa nuoremman käsistä kiinni. Tutkiva katse ei väistä, eikä käsien lämpö värähdäkään, kun nuori nainen aloittaa.
Viha valuu pois hänen äänestään ja sen myötä tulee tärisevä, holtiton itku. Hehkulamppu tekee keltaisen teltan naisten ylle. Vasta kun nykivät nyyhkytykset vaimenevat, vanha nainen irrottaa otteensa ja nuorempi nousee ja menee ulos ovesta omaan elämäänsä.
Kaisa Kariranta
2. sunnuntai helluntaista
Katoavat ja katoamattomat aarteet Väri: vihreä
Valo: kaksi kynttilää
Tekstit: Ps. 49: 6–10, 16–21, Saarn. 5: 9–14 tai Dan. 5: 1–9, 13–17, 25–30, 1. Joh. 4: 16–21, Luuk. 16: 19–31
Jaa tämä artikkeli: