Elämä omaksi. Arto Lahden mielestä meidät on luotu etsimään itsemme näköistä elämää – tietysti muistaen, ettei meidän hyvämme saa polkea muita. – Tästä seuraa sekin, ettei meidän ole lupa tuputtaa omia löytöjämme toisille. Voi vallan hyvin olla, ettei minun hyväni ole lainkaan sinulle hyvä. Kuva: Sirpa Päivinen
Rajalla – näköalapaikalla
Rajalla oleminen on kokemus, joka pakottaa keskittymään juuri käsillä olevaan hetkeen. Rajalle voi viedä esimerkiksi ero, kuoleman läheisyys tai oman tien etsiminen.
Onko rajan takana ehkä enemmän oman näköinen elämä?
Psykoanalyytikko ja lääkäri Arto Lahti on seurannut monen asiakkaansa ”rajankäyntiä”. Rajalla olemisen kokemuksia me jokainen saamme kehityskaaremme jossain vaiheessa. Toisille ne ovat helpompia kuin toisille.
– Lapsena olemme sidottuja toisten tahtoon ja heidän asettamiinsa rajoihin. Kuulemme vanhemmiltamme, mitä sopii tehdä ja mitä ei. Lapsen kasvaessa ratkaisuvalta siirtyy yhä enemmän hänelle itselleen. Ihminen joutuu kysymään, mitä tässä tilanteessa pitää haluta ja tehdä. Tiedostanko tai uskallanko tiedostaa oman haluni esimerkiksi ammatin suhteen, pohtii Lahti.
Juuri oman halun tiedostaminen on monelle vaikea paikka. Vaikka sen tiedostaisikin, tietoisuus muiden toiveista hillitsee, joskus jopa estää. – Halu tulla hyväksytyksi istuu meissä syvällä ja on iso jarru halujemme ja toiveittemme toteuttamisessa.
Itsenäisyys lisääntyy, jos jossain elämämme vaiheessa olemme kyllin vahvoja astumaan entisten, muiden asettamien rajojen yli. Se ei ole helppoa, sillä olemme olleet niin riippuvaisia toisten rakkaudesta ja hyväksynnästä. Onhan se lapselle suorastaan elinehto.
– Usein näkee, että ihmisen on helpompaa jatkaa tuttua kärsimystä kuin antaa tilaa tuntemattomalle onnelle, joka – ehkä – on tulossa. Tutun kärsimyksen kanssa aina selviää, vaikka tiukkaa tekee. Toiselle taas uuden este voi olla se, minkä hän ymmärtää Jumalan tahdoksi. Onko tätä tahtoa vastaan lupa kapinoida?
Iso raja ihmisen elämässä on hetki, jolloin hän tulee tietoiseksi oman kuolemansa läheisyydestä. Teoriassa tiedämme ikävuosien karttuessa, että elämän menettäminen lähestyy. Konkreettiseksi sen saattaa tehdä sairaus, läheisen kuolema tai yllättävä ero. Yhteistä niille on se, että entisen elämän menetys tulee konkreettiseksi, eikä ihminen voi sille mitään.
– Järkytys on suuri, sillä harva meistä pystyy elämään kuolema koko ajan silmien edessä. Ei ole ihme, että tällaisella rajalla ihmisellä on taipumus kehittää keinoja, jotka lieventävät lopullisuuden ahdistusta. Ehkä kuolema onkin vain muutos, askel uuteen, ja elämä jatkuu toisessa ulottuvuudessa.
Arto Lahden kokemuksen mukaan on hyvä, että ihminen suojelee itseään ja pyrkii ennen muuta omaan jaksamiseensa. – Ihminen ei pysty ajattelemaan omaa kuolemaansa todellisena paitsi umpikujatilanteessa. Silloin hän tajuaa, että se pelätty on juuri nyt tässä.
Kuoleman rajan läheisyys antaa joillekin ihmisille myös uutta ja myönteistä. Eräskin syöpäsairas totesi olevansa kiitollinen siitä vuodesta, jonka hän diagnoosin jälkeen sai. Hänen kykynsä nauttia elämästä muuttui ja syntyi aivan uudenlainen suhtautuminen elämään. ”Se herätti minut oikeasti elämään. Tuskin muuten mitään vastaavaa olisi tapahtunut”, hän totesi.
Onko terapiaan tai analyysiin lähtevä ihminen elämässään jotenkin meitä muita tietoisemmin rajalla ja uutta löytämässä? Ihan niin selkeää se ei ole.
Arto Lahti kertoo esimerkin: Nainen oli saavuttanut elämässään ulkoapäin katsoen paljon hyvää. Tutkintoja riitti ja edistyminen tieteellisellä uralla oli sujunut hyvin. Suuntakin tuntui omalta. Silti hänestä tuntui, että pohja jollakin tavoin ”heilui”: saavutukset eivät tuntuneet hyvältä eivätkä tuoneet elämään onnellisuutta. Ihanne-elämä tuntui ulkoa ohjautuvalta. Ei tuntunut hyvältä ajatella elämää jatkossa samanlaisena.
– Tällainen kokemus panee miettimään, onko entinen polku se, jota haluaa jatkaa vai onko se ollut kokonaan väärä. Ihmisen tietoisuus ei pysty suoralta kädeltä vastaamaan eikä vaihtoehdoista ole tietoa. Kenellä tahansa on silloin suuri houkutus lähteä etsimään omien vaikeiden tunteiden syytä ulkopuolelta, työpaikasta tai esimerkiksi puolisosta.
Analyysissa tai terapiassa pyritään toiseen suuntaan ja kysytään niin kuin esimerkkitapauksemme kohdalla tehtiin: mihin haen ratkaisua suorittamisella ja menestymisellä? Mitä tyydytystä haen työstäni?
Kesti pitkään, ennen kuin selvisi, että taustalla oli varhaislapsuuden kokemus syvästä vaille jäämisestä. Aikuinen haki kaikella pyrkimyksellään sitä puuttuvaa kokemusta, että isä olisi katsonut häneen hyväksyvästi ja olisi ollut ylpeä tyttärestään.
– Puute voi siis olla myös valtava voimavara, huomauttaa Lahti. Se toi tälle naiselle ulkonaisen menestyksen, mutta ei täyttänyt sitä perimmäistä hyväksytyksi tulemisen toivetta.
Mitä varhaisempia tällaiset kokemukset ovat, sitä syvemmälle ne meissä hautautuvat. Analyysi ei muuttanut tässäkään tapauksessa mennyttä, mutta kasvanut tietoisuus mahdollisti tosiasioiden näkemisen. Sitä kautta pakonomainen suorittaminen väheni ja elämään tuli rentoutta.
Onnellinen varhaislapsuus tyydyttää pienen ihmisen riippuvuuden ja läheisyyden tarpeen ja antaa hänelle levollisen kokemuksen ymmärretyksi tulemisesta. Äidin ja isän hyväksyvä katse vakuuttaa hänelle, että kaikkine ominaisuuksineen hän on hyvä ja rakastettu.
Jos sen kokemuksen saa, sitä ei ehkä tarvitse niin kiihkeästi metsästää myöhemmistä ihmissuhteista eikä pelätä niin paljon tuttujen rajojen ylittämistä.
– Ihminen voi hyvin, jos hän osaa arvostaa itseään, omaa ainutkertaisuuttaan ja pystyy olemaan liikaa surematta sitä, mitä hän ei ole tai mitä hänellä ei ole.
– Tässä tullaan tärkeälle rajalle, sille joka kulkee minän ja sinän välillä. Analyyttisessä prosessissa sitä tutkitaan usein, sanoo Arto Lahti.
Analyysin lisäksi muussakin elämässä joudutaan pohtimaan, mikä on minua ja minun omaani. Sen rajan tiedostaminen on ihmiselle hyvin tärkeää.
Joskus uskonnollisessa yhteisössä oman tahdon ja rajan löytäminen on vaikeaa. Se saattaa tuntua jopa synnilliseltä ja väärältä.
– Ihmisellä on kuitenkin vapaus ajatella mitä hyvänsä ja tuntea juuri niin kuin tuntee. Hänellä on oikeus etsiä omaa tietään, kunnioittaa omaa näkemystään ja velvollisuus antaa toisille sama vapaus.
Me voimme jakaa löytöjämme, mutta viime kädessä jokainen on vastuussa omasta maailmastaan.
– Niinpä ei kannata kriisissä syyttää kovin paljoa muiden maailmaa. Ahdistavat tunteet, jotka toisen tekemisistä syntyvät, ovat omiani. Minä olen vastuussa tunteista, joita tuo toinen minussa herättää, tiivistää Lahti.
Meillä on elettävänä vain yksi elämä. Sen ainutkertaisuudesta on syytä pitää kiinni – ja olla samalla toisten suhteen nöyrä.
– Esimerkiksi lasten suhteen vanhempien on syytä muistaa tietty asenteellinen raja. Lasten kanssa voi ja pitääkin keskustella, mutta heidän kasvaessaan on hyvä myöntää, ettei vanhempi oikeasti tiedä, mikä ratkaisu sopii lapsen elämänkaareen. Nuorta voi kannustaa etsimään sitä itse.
Vanhempi voi toki kertoa, miten itse ratkaisisi pulmatilanteen, mutta tärkeämpää on tukea lapsessaan etsimisen ja oman elämän kunnioittamisen mieltä.
Arto Lahti on nähnyt avioerojen kivut ja ahdistukset. Kuoleman kautta jätetyksi tuleminen on usein helpompaa kuin kuunnella lähtijän perässä sulkeutuvan oven viimeistä kolahdusta.
Avioerotilanteessakin raja on pidettävä selvänä mielessä: vaikka yhteistä elämää on takana, puoliso saattaa päätyä lähtöön. Toisessa voi syntyä vaikka halu vaihtaa maata tai ammattia. Kumpikin elää viime kädessä omaa elämäänsä.
Kuolemantapauksessa kristitylle käy siedätyshoidoksi usko Jumalan tahtoon. Mutta kun elävä ihminen lähtee, toteutuu hänen inhimillinen tahtonsa. Hän haluaa pyrkiä parempaan, enkä minä ole osa sitä.
– Ei ole ihme, jos siinä nousevat riittämättömyyden ja pettymyksen tunteet. Miksi toinen ei kertonut aikeistaan? Miksi hän sysää minut tällaiseen tilanteeseen, jättää yhtä lopullisesti kuin olisi kuollut?
Raja on vastassa silloinkin, kun eropäätös tehdään yhdessä, tähdentää Lahti. Omanarvontunnon kannalta tilanne ei kuitenkaan ole niin traaginen.
Minuuden ja sinuuden rajoja mitataan, jos toinen tuntee, ettei hän etukäteen mitään ongelmia huomannut. Tiedämmekö me todella, mitä kumppanimme haluaa? Vai luulemmeko vain tietävämme?
Halun kohteena oleminen ja hyväksytyksi tuleminen on kiehtova kokemus ja hieno asia. Halu pitää parisuhteen koossa.
– Useimmilla meistä on muisto menetetystä paratiisista, kuinka riippuvaisia siitä olimme, ja millaisen turvan se meille antoi, Arto Lahti muistuttaa.
Psykoanalyyttiselta kannalta katsoen meidän paratiisimme oli äidin sylissä. Se paratiisi oli maitoa ja hunajaa, lämpöä ja läheisyyttä. Itse ei tarvinnut tehdä mitään, vaan asiat hoituivat ikään kuin itsestään. Oli turvallista vain olla iho ihoa vasten rakastavien käsien suojassa.
Rakastuessa kadotetun paratiisin portit tuntuvat aukeavan uudelleen. Ihminen taantuu lapsuuteen ja kuulee jälleen saman korvia hivelevän viestin: Minä ole ihana. Minä olen hyväksytty. Tämän ihmisen kanssa olen turvassa.
Eihän se tietysti kestä, mutta terveellä itsetunnolla varustetulla ihmisellä on hyvä perusluottamus ja itsearvostus. Vaikka parisuhde ei olisi täydellinen, hän pystyy elämään riittävän hyvin omaa elämäänsä.
– Voimme jakaa ajatuksemme, persoonallisuutemme ja ruumiimme toisen kanssa, mutta silti rakkaussuhde ei ole omistussuhde. Parisuhteessa meillä ei ole valtaa toistemme yli.
Arto Lahti muistuttaa mustasukkaisuuteen kuuluvasta harhasta: ”Mustasukkainen on sellainen ihminen, joka pelkää menettävänsä sellaista, mitä ei ole koskaan omistanut.”
Löytyykö sitten lainkaan lohtua sille, joka on jätetty ”rajalle”, kun toinen on jatkanut matkaa? Lahti myöntää, että se on paha paikka, eikä nopeaa tietä eteenpäin ole.
– Koeta kuitenkin kestää seuraavaan päivään. Vaikka et olisi voinut uskoa aikaisemmin, että näin voi käydä, koeta ajatella, että tapahtunut ei ole sinun syysi. Toisen ihmisen ajattelun muutos ei ole sinun vallassasi. Lähtijä on omanlaisensa ihminen, ja hänen elämässään vain nyt on tällainen mutka. Ratkaisuissa ei myöskään kannata hätiköidä, sillä toinen saattaa muuttaa mielensä.
Voiko usko estää oman elämänkaaren elämistä? Joku saattaa todeta uuden elämän houkuttaessa, että olen kerran luvannut ja tässä aion pysyä, vaikka mikä olisi.
– Jos on voimakas käsitys siitä, mikä hyvään kristilliseen elämään kuuluu, niin asettaahan se toki rajoja. Vaikka itsellä olisi kuinka halu, muutoksen toteuttamista estää käsitys siitä, että haluaminen on itsekästä tai syntistä. Kyllä ihminen saa ajatella, että lupauksesta kiinni pitäminen on tyydyttävämpää kuin oma halu uudenlaiseen elämään – vaikka psykoanalyyttiselta kannalta saattaisi olla eheyttävämpää, jos hän seuraisi omaa toivettaan, pohtii Arto Lahti.
– Täytyy muistaa, että tunteet eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat vain tunteita. Ajatus ei vahingoita ketään, ja omista ajatuksista ja tunteista on hyvä olla tietoinen. Tietoisuuteen laskematon tunne voi sen sijaan olla hyvinkin vaarallinen.
Lahti kertoo, että kun väkivallantekoon syyllistyneiden muistikuvia tapahtuneesta on selvitetty, monella on muistoissaan täydellinen musta aukko hetkestä ennen iskua.
– Itse asiassa mielikuvat suojelevat ihmistä, sillä ne nostavat tietoisuuden piiriin asioita ja antavat mahdollisuuden käsitellä niitä ja ehkä valita toisin.
Voiko uskonnollisuus sitten edistää ihmisen rohkeutta elää hyvin läpi oma elämänkaarensa? Arto Lahden mielestä voi – paljon kuitenkin riippuu siitä jumalakuvasta, joka meihin on lapsuuden varhaiskokemuksissa syntynyt.
– Itse ajattelen niin, että Jumala arvostaa luomaansa elämää niin paljon, että hän haluaa suojata ihmisessä olevaa jumalallisuuden häivää. Meille on annettu ainutkertainen tietoisuus, jonka takia emme joudu elämään vaistojemme varassa. Joudumme ja saamme sen tietoisuuden takia pohtia aivoituksiamme ja pyrkimyksiämme ja tarkastella vastuullisina ihmisinä koko elämänprosessiamme.
Lahti näkee uskon voimana, joka suorastaan velvoittaa ihmisen kunnioittamaan ja etsimään omaa ainutkertaisuuttaan. Tehtävä ei ole kerralla valmis, vaan jatkuu koko elämän ajan.
– Tämän pitäisi itse asiassa helpottaa suhtautumista ihmisten erilaisuuteen: tuo toinenkin on samalla asialla, ja hänellä on siihen yhtäläinen oikeus kuin minulla.
Ihmisten maailmat voivat toki kohdata, asioita voidaan jakaa lyhyemmän tai pidemmän aikaa, mutta koskaan ne maailmat eivät muutu samaksi. Jos sitä etsii turvakseen, pysyy aina yksin.
– Elämänprosessi ei ole oikeudenmukainen prosessi kenellekään, ei uskoville eikä uskomattomille. Vastoinkäymisiin ei ole aina syitä, eikä valmiita ratkaisuja ole. Meidän on vain elettävä sen kaiken läpi, mikä vastaan tulee.
Arto Lahti on vakuuttunut siitä, että kaikkien vastoinkäymisten ja uhkien keskellä meidät on luotu etsimään itsemme näköistä elämää – tietysti muistaen, ettei meidän hyvämme saa polkea muita.
– Tästä seuraa sekin, ettei meidän ole lupa tuputtaa omia löytöjämme toisille. Voi vallan hyvin olla, ettei minun hyväni ole lainkaan sinulle hyvä.
Rajalle tuleminen pysäyttää nykyhetkeen, tapahtui se sitten eron, sairauden tai muun kriisin kautta. Analyysissä tai terapiassa ei lähdetä oikopäätä miettimään, mitä umpikujassa pitäisi tehdä. Suunta on tähän päivään: mikä minussa on totta juuri nyt ja mitä siitä voisi tulla tulevaisuudessa.
Rajalla menneestäkään ei ole turvaksi. Arto Lahden mukaan ei esimerkiksi erokriisissä kannata loputtomiin jahkata sitä, mitä olisi voinut tehdä toisin, ja miksi kaikki meni niin kuin meni.
– Hedelmällisempää on syventyä käsillä oleviin tosiasioihin: kuka minä olen nyt, mitä on jäänyt jäljelle, mitä odotan nyt ja miten tästä mennään eteenpäin. Vaikka kuinka tekee kipeää, elämä on nyt myös uudella tavalla omissa käsissä.
Arto Lahti voi hyvin ymmärtää, että ihminen, joka pyytää rukouksessa Jumalaa näyttämään tahtonsa, voi saada sitä kautta mielenrauhaa ja jaksamista.
– Ehkä niin sanottu johdatus ja rukousvastaus ovat varmuutta sen oman päätöksen kanssa, jota ennen on rukoillut.
– Hirtehisesti voisi myös sanoa, että ”aikansa kutakin”. Menettää sitä sitten puolison, työn, terveyden tai omaisuuden niin ”aikansa kutakin”. Miksi minä olisin suojassa elämän menetyksiltä? Monista vapaaehtoisista ja pakollisista rajojen ylityksistä huolimatta elämä on elämisen arvoista, vaikkei se olisikaan täydellistä.
Marja Kuparinen
Jaa tämä artikkeli: