Rakas vihollinen
Mitä kristinusko olisi ilman Paavalia, Tuomas Akvinolaista tai Martti Lutheria? Kirkko tarvitsee niitä, jotka levittävät evankeliumia, kykenevät muotoilemaan oppia ja tarvittaessa puolustavat sitä tinkimättä. Toisaalta, jos kirkko koostuisi yksinomaan heistä, eikö se jäisi etäiseksi, akateemiseksi ja uskallan sanoa kylmäksi? Kirkko tarvitsee myös fransiscusassisilaisia, martinlutherkingejä ja äititeresoja, jotka tulevat lähelle ihmistä, puolustavat sorrettuja ja toimivat yhteiskunnan omanatuntona.
Kotimaisessa kirkollisessa keskustelussa tunteita ovat viime aikoina herättäneet naispappeus, suhde seksuaalivähemmistöihin, Luther-säätiön asema ja erilaiset piispakandidaatit. Jännitteissä on pohjimmiltaan kyse raamatuntulkintaan ja kirkkonäkemykseen liittyvistä eroista, kuinkas muuten. Kirkko ei ole jakautunut niin voimakkaasti kuin keskustelun perusteella voisi olettaa, mutta jonkinlaista leiriytymistä on tapahtunut.
”Liberaalit” moittivat ”konservatiiveja” siitä, että nämä ovat ehdottomia ja kapeakatseisia ja lukevat Raamattua valikoiden ja tulkiten vaikka väittävät muuta, ja väittäessään korostavansa Raamattua ja Lutheria todellisuudessa korostavat ja korottavat itseään. Sain aikanaan vastavihittynä pappina viisaan neuvon vanhemmalta kollegalta, joka muistutti, että yleensä kaikkein kriittisimmät seurakuntalaiset ovat niitä, jotka välittävät seurakunnasta eniten.
Jotakin tällaista olen näkevinäni kirkkomme konservatiivisissa ryhmissä, jopa niissä vaikeimmissa. Vaikka en jaa heidän näkemyksiään, en voi silti olla ajattelematta, että ehkä kirkko tarvitsee heitä. Heidän tehtävänsä on asettaa rajoja niille, jotka koettelevat rajoja. Heidän sanomansa on se, että ihmisen ei pidä kajota kaikkeen.
Entä sitten toinen leiri? Konservatiivit moittivat liberaaleja siitä, että nämä nostavat ihmisen Jumalan edelle, nakertavat kristinuskoa sisältä ja tekevät konservatiivien elämän kirkossa mahdottomaksi. Samalla he unohtavat, että ilman rohkeita uudistajia me eläisimme maailmassa, josta kristillinen lähimmäisenrakkaus olisi kaukana.
Tuskin kukaan haluaisi palauttaa orjuutta ja kuolemanrangaistusta tai kaventaa naisten oikeuksia yhteiskunnassa. Jos kristinuskon tulevaisuudesta huolissaan olevat konservatiivit ovat kirkon sykkivä sydän, syrjittyjä puolustavat ja yhteiskunnan epäkohtia kritisoivat liberaalit ovat sen kädet.
Sen sijaan, että me kristityt provosoimme ja provosoidumme, meidän tulisi tunnustaa toistemme arvo ja suhtautua toisiimme kunnioittavasti ja kristillisellä lähimmäisenrakkaudella. Entä jos kiistelyn sijasta pyrkisimme siihen?
Juha Meriläinen
pastori, yliopistonlehtori
Jaa tämä artikkeli: