Halun hinta. Moni sydän särkyy, kun Freddy ja Hester tapaavat sodanjälkeisessä Lontoossa.
Rakkaus valuu sormien välistä
Syvänsininen meri luotaa rakkauden ja torjunnan syvänteitä.
Nainen vetää verhot ikkunan eteen, tukkii kynnyksen raon, pistää kolikoita mittariin ja avaa kaasutakan hanan. Sitten hän asettuu matolle takan eteen odottamaan. Hän näyttää alistuneen levolliselta. Vuokrahuone on täynnä tummia plyysihuonekaluja.
Terence Rattiganin näytelmään The Deep Blue Sea (1952) perustuvan samannimisen elokuvan on ohjannut Terence Davies. Syvänsininen meri vie sodanjälkeiseen Lontooseen. Pubeissa väki palaa hurmioituneissa yhteislauluissa sota-ajan muistoihin. Liikutaan suljetuissa tiloissa: asunnoissa, pubeissa, museossa ja kadulla. Usein on ilta.
Tapahtumat alkavat kiertyä auki, kunhan kaasutakka on suljettu ja tuomarin vaimo Hester Collyer (Rachel Weisz) saatu virkoamaan. Lady on kaunis ja mietteliäs. Hänen savuketta pitelevät sormensa tärisevät, taitaa vähän paleltaakin.
Davies kuljettaa tarinaa ajassa edes takaisin. Menneestä näkyy välähdyksiä, mutta sitä ei selitellä. Katsojalta odotetaan malttia ja eläytymistä niihin muistoihin, joissa Hesterin mieli vaeltaa. Naisen vieraillessa anopin luona ahdistus tarttuu katsojaankin: missä on elämä, missä on muuta kuin varovaista ja tukahdutettua tunnetta? Anopin mielestä hallittu tunne on aina varmin.
Tuomari ja lordi William Collyer (Simon Russell Beale) on äitinsä poika ja hallittu mies silloinkin, kun kuulee vaimon sanovan jollekin puhelimessa ”darling”. Viha kuohahtaa ja yhteiselämä päättyy siihen. Pian nähdään kuitenkin toisenlainen tuomari: ei loukkauksia vaan huolenpitoa. Tällainen mies ei kuitenkaan Hesterille kelpaa.
Varsinainen draama näytellään Hesterin ja entisen ilmavoimien lentäjän Freddy Pagen (Tom Hiddleston) kanssa. Hänen takiaan Hester jättää tuomarin takkatulen lämmön.
Takaumat näyttävät intohimoisia kohtauksia parin yhteiselon alkutaipaleelta. Kun Hester avaa kaasuhanan, yritystä on kestänyt kymmenen kuukautta. Mitä on tapahtunut? Davies näyttää välähdyksiä suhteesta, jossa mies ahdistuu kuvitelluista tai todellisista vaatimuksista. Nainen taas on rakentanut kaiken hänen varaansa. Valtasuhde on väistämätön.
Elokuva kertoo kiinnostavasti kolmenlaisesta rakkaudesta: turvallisesta sovinnaisuudesta, kaiken nielevästä intohimosta ja vuosikymmenien sitoutumisesta. Eniten arkeen suostunut on Hesterin ja Freddyn vuokraemäntä rouva Elton (Ann Mitchell), joka hoivaa vanhaa vuodepotilaaksi päätynyttä miestään. Hän sanoo rakkauden olevan sitä, että pysyy paikoillaan ja pyyhkii toisen takapuolen ja vaihtaa lakanat, kun tämä on laskenut alleen. Siitä huolimatta hän antaa kuolemaa lähestyvän miehensä tuntea olevansa yhä vetävä yksilö. Siinä on hellän karheaa inhimillisyyttä.
Hesterin ja Freddyn suhde on monella tavalla kiinnostava. Voittaako sodassa koettu asetoveruus miehen halun uuteen elämään? Onko hän rauhan tultua niin turhautunut ja niin vailla tarkoitusta, että asiallinen käytös rakastettua kohtaan tuntuu sietämättömältä? Onko naisen halu alistua suurempi kuin hänen ylpeytensä?
Miesten keskinäinen solidaarisuus käy ainakin selväksi. Jos haluaa, voinee miehen ja naisen yhteiselon vaikeudessa nähdä kaikuja näytelmän kirjoittaneen Terence Rattiganin homoseksuaalisuudesta. Hänellä oli lukuisia rakastajia, muttei vakituista suhdetta. Kerrotaan, että The Deep Blue Sea olisi alun perin ollut näytelmä kahden miehen rakkaussuhteesta, jonka Rattigan olisi kääntänyt viime hetkillä heteroseksuaaliseksi tarinaksi. Vaikka näin olisikin, se ei muuttaisi paljoa tässä halun ja torjunnan surullisessa piirileikissä.
Ihmisen mieli on ihmeellinen, eikä ohjaaja onneksi tarjoile valmiita vastauksia. Kun Hester kiillottaa lopussa rakastajansa kenkiä, voi tilanteessa nähdä jo tervetullutta ylpeyttäkin: Mene vaan, jos mennä täytyy.
Syvän sininen meri, ohjaus Terence Davies.
Nyt teattereissa.
Teksti Marja Kuparinen
Jaa tämä artikkeli: