Tiukka mesenaatti. Sara Hildén kustansi miehensä Erik Enrothin elämisen, mutta piti tarkasti kaikki kaikki maalaukset.
Raudanluja tahto vei menestykseen
Kuka olisi arvannut, että köyhän lempääläläisen torpparin perheeseen syntyy tytär, josta kehkeytyy – ilman suurta koulutusta – merkittävä modernin taiteen rahoittaja ja hankkija sekä viisi vaatetusliikettä omistanut taitava ja kova liikenainen?
Pia Andellin käsikirjoittama ja ohjaama Mesenaatti -dokumentti on kiehtova kokonaisuus Sara Hildénin (1905–1993) poikkeuksellisesta elämänkaaresta, salaperäisestä ja kiinnostavasta ihmisestä. Se ei selitä puhki Hildénin toiminnan perimmäisiä syitä eikä hänen yksityisten pettymysten syvyyttä, mikä on hyvä. Aineksia fiktiiviseen elokuvaan tarinassa olisi paljon; Andell pysyy faktoissa ja Hildénin tunteneiden ihmisten arvioissa. Vanha Tampere hengittää kauniisti mukana.
Elokuva alkaa oikeudenkäynnistä, jossa Sara Hildén päättää purkaa kirjeessään hovioikeudelle avioliittonsa koko kuvan. Riidan aiheena olivat hänen entisen puolisonsa taidemaalari Erik Enrothin (1917–1975) maalaukset, jotka olivat erossa jääneet vaimolle. Tämä ei sallinut miehensä nähdä niitä enää, vielä vähemmän lainata niitä näyttelyyn.
Oikeudenkäynti oli Suomessa ensimmäinen, jossa pohdittiin laajasti tekijänoikeuksia. Sen pohjalle luotiin nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö.
Sara Hildén maksoi hurmaavan Enrothin ja hänen aviottoman lapsensa elatuksen, välineet maalaukseen, matkat ulkomaille, hankki hänelle ateljeet ja autot, mutta piti vastineeksi kaikki maalaukset. Niiden taakse taiteilija omakätisesti kirjoitti omistajan nimen. Salamyyntiä ei sallittu.
Avioliittoon sisältyi myös farssimaisia piirteitä, joita elokuva ei peittele: Enroth joi, kun sille päälle sattui, ja paljon. Väliin vaimo lukitsi hänet kotiin tai vei vaatteet, jotta mies keskittyisi maalaamiseen. Silloin riitti niitäkin ystäviä, jotka kiirehtivät juottamaan miestä pillillä postiluukun kautta.
Enrothin taide liitti parin yhteen, mutta eron jälkeen Sara Hildénistä tuli muunkin modernin taiteen kerääjä. Koska vaatetusliikkeet tuottivat hyvin, saattoi Hildén sijoittaa sitä asiantuntijoiden suositusten perusteella uusiin hankintoihin: Henry Moorea , Picassoa , Legériä , Giacomettia , Francis Baconia .
– Silloin oli vielä mahdollista tamperelaisen liikenaisen, muotiliikkeiden omistajan omaisuudella, ostaa sellaisia teoksia. Se ei enää tänä päivänä ole mahdollista, sanoo Riitta Valorinta , Sara Hildénin taidemuseon johtaja.
Yhden Enrothin jälkeen Sara Hildén huolsi noin viittätoista nuorta taiteilijaa. ”Saran pojat” saattoivat aina tiukassa paikassa luottaa lainan mahdollisuuteen.
Kun Sara Hildénin taidemuseo kohosi Särkänniemen kupeeseen, menetti Ateneum Sara Hildénin sinne ”ainaistalletuksena” sijoittamat taideteokset.
Kiinnostava elokuva naisen rakkaudesta sekä mieheen että taiteeseen.
Marja Kuparinen
Mesenaatti, ohjaus Pia Andell.
Elokuvateattereissa 14.6.
Jaa tämä artikkeli: