Jumalan valtakuntaan. Vanhoillislestadiolaiset eroavat muista luterilaisista siinä, kenen he katsovat kuuluvan Jumalan valtakuntaan. Vanhoillislestadiolaisuus ei tunnusta Pyhän Hengen vaikutusta muualla kuin omien joukossa.

Repeämä kirkossa nousi puheenaiheeksi

Vanhoillislestadiolaisuuden leimaaminen lahkoksi herättää tarpeen lisätä vuoropuhelua kirkossa, sanoo Helsingin Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Valde Palola.

• 18.06.2012 13:46

Teksti Tommi Sarlin
Kuva Hans Eiskonen

Vanhoillislestadiolaisuus muodostaa lestadiolaisen herätysliikkeen valtauoman. Kirkonkellari -verkkolehdessä teologian tohtori Kari Kuula kirjoittaa, ettei vanhoillislestadiolaisuus voi olla herätysliike, koska se ei tunnusta luterilaista kirkkoa oikeaksi kirkoksi. Kuulan mielestä oikeampi nimitys olisi lahko, joka pitää itseään ainoana oikeana kirkkona.

Myös kirkkohistorioitsija Ville Jalovaara on nähnyt lahkon piirteitä siinä, että liike on eristäytynyt kirkosta eikä ole pyrkinyt viestimään ulospäin.

Helsingin Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Valde Palola pitää liikkeen leimaamista lahkoksi huolestuttavana. Väite nostattaa tarpeen käydä teologista keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkossa vastuuta kantavien kesken.

– Vanhoillislestadiolaisuus on osa kansankirkkoamme. Liikkeeseen kuuluvat ovat merkittävästi mukana kirkon luottamuselimissä ja heitä on paljon myös työntekijöinä.

– Lahkolla tarkoitetaan kirkosta eronnutta ja harhaoppista ryhmää, joka ei tunnusta kristinuskon tavoin Jeesuksen asemaa. Vanhoillislestadiolaisuuden kohdalla ei ole kyse tästä vaan luterilaisen tunnustuksen tulkinnasta, Palola sanoo.

Onko totta, että vanhoillislestadiolaisuuden ei pidä kirkkoa varsinaisena Jumalan valtakuntana?

– Kirkko edustaa hengellistä regimenttiä ja valtio maallista regimenttiä. Kirkon tehtävä on ensisijaisesti hengellinen, vaikka sille kuuluukin maallisia velvollisuuksia.

– Kysymys siitä, onko kirkko yhtä kuin Jumalan valtakunta, on rinnastettavissa kysymykseen, onko vanhoillislestadiolaisuus yhtä kuin valtakunta. Molemmissa tapauksissa ajatellaan vanhoillislestadiolaisuudessa kriittisesti.

– Jumalan valtakuntaa ei voida olemuksellisesti ja käsitteellisesti sijoittaa jonkin organisaation raameihin. Silloin kavennettaisiin Jumalan valta-asemaa.

Vanhoillislestadiolaisten oppia tutkineen Helsingin yliopiston dogmatiikan professorin Miikka Ruokasen mukaan liikkeen opetus edustaa olennaisilta kohdiltaan vakaata luterilaisuutta. Sakramenttiopissa tosin on poikkeamaa luterilaisuudesta. He eivät siis ole harhaoppisia.

– On yksi olennainen kohta, jossa he eroavat muista luterilaisista. He eivät tunnusta Pyhän Hengen vaikutusta sen ryhmän ulkopuolella, jonka he ymmärtävät ”Jumalan valtakunnaksi”. Syntinen ei voi tulla vanhurskaaksi eli Jumalalle kelvolliseksi muutoin kuin sen evankeliumin kautta, jota julistetaan tässä ”Jumalan valtakunnassa”, Ruokanen sanoo.

Vanhoillislestadiolaista herätysliikettä voisi nimittää Ruokasen mukaan skismaksi eli repeämäksi kirkossa.

– Heillä on samankaltaisia näkemyksiä kuin kirkon ensimmäisellä kuuluisalla skismaattisella ryhmällä, niin sanotuilla donatolaisilla 300-luvulla. Donatolaisten mukaan pelastus oli mahdollista vain tietyllä tavalla määriteltyjen tosiuskovaisten seurakunnassa. Vain tosiuskovaisten pappien julistus ja sakramentit olivat päteviä.

Ruokasen korvissa Valde Palolan lausunnot kuulostavat avarilta.

– Olisi hienoa, jos tässä herätysliikkeessä voitaisiin nähdä Pyhän Hengen työ mahdolliseksi kaikkialla, missä Kristuksen evankeliumia julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Jos tämä myönnetään, skisma päättyy.