Reppu ja reissutyttö
Naapurin rappusilla istuu pieni tyttö vaaleanpunainen reppu selässään. On pyhäaamu ja kello tuskin yhdeksää. Tytön koko olemus pursuaa iloisuutta ja energiaa. Hänen silmänsä tähyilevät toiveikkaasti kadun suuntaan.
Kaadan aamukahvini mukiin ja syvennyn päivän lehteen. Sivusilmällä seuraan kuitenkin söpöön leninkiin pukeutuneen tylleröisen touhuja. Välillä hän nousee ylös rappusilta ja piirtää hiekkaan suuria ympyröitä. Välillä hän istahtaa alas ja kaivaa repustaan omenan.
Kello on jo kymmenen ja edelleen tyttö istuu portailla. Seuraan erikoista sanatonta monologia, enkä malta siirtyä omiin askareisiini.
Tiedän, että viime vuosi oli naapuritalon väelle raskas. Jo epidemiaksi puhjennut nuorten perheiden eroaalto osui meidänkin kadulle. Niin kauniin talonkin rakensivat! Ja jo nyt perheen isä on poissa.
Lopulta uteliaisuus ottaa vallan. Laitan aamutossut jalkaan ja kipaisen kysymään, mitä tyttö oikein portailla odottaa. Astun ulos ja samassa tyttö jo vilkuttaakin minulle: ”Heippa setä, iskä tulee ihan kohta mua hakemaan.” ”Sepä hyvä”, mutisen itsekseni ja painan oven kiinni.
Kun kello lähestyy yhtätoista, pihaan kaartaa viimein tuttu auto ja isä. Heti auton oven avattuaan isä saa suukkojen ja halausten ryöpyn. Isä ja tytär syleilevät pitkään.
Kaadan vielä neljännen mukillisen kahvia. Naapurin portaikko on tyhjä. Mietin, että oikeastaan minunkin reppuni on ollut pakattuna jo pitkään. Menen portaille istumaan. Ehkä isä tulee vielä.
Jaa tämä artikkeli: