Riesoja vai lahjoja?
Ihminen voi sanoa ”mitä?” hämmästyttävän monella eri äänenpainolla. Kun lapsi keskeyttää kirjanlukuni noin viidennentoista kerran huutamalla äitiä, mitäkultani syöksähtää suusta jo niin äreänä, ettei se kulta siellä enää mitään paina. Oikeastaan haluaisin kiljua: Minä haluan lukea kirjaa! Ettekö te hirviöt voi jättää minua rauhaan edes yhden luvun mittaiseksi ajaksi?
Puoliksi marttyyritunnelmissa, puoliksi häpeissäni suljen kirjan. Lasten kanssa puuhastellessa mietin, miksi olen niin kärsimätön juuri vapaapäivinä. Myöhemmin hiljaisessa rukouksessa vastaus astuu esiin sydämestä: juuri vapaapäivinä haluan antaa periksi itsekkäille himoilleni.
Himo voi kohdistua melkein mihin tahansa. Jos haluamme jotakin niin kovasti, että olemme sen saadaksemme valmiit satuttamaan itseämme tai muita, halumme on himoa. Kivahdukset lapsille lukuhimon syövereissä tuntuvat tietysti harmittomilta, jos niitä vertaa alkoholistin tai seksirikollisen himoon. Silti. Kun nöyrryn myöntämään, että pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta, pääsen eteenpäin.
Nuo huomiotani tivaavat pienet ihmiset voivat olla minulle riesa, joka estää minua tekemästä sitä mitä himoitsen ja mistä ei ole iloa muille kuin minulle. Vaihtoehtoisesti voin nähdä lähimmäiseni Jumalan lahjoina. Ihmisinä, joille aikaa antamalla voin palvella Jumalaa.
On muuten kummaa, miten helposti yksi totuus pääsee kerta toisensa jälkeen unohtumaan. Kun ipanoitten kanssa malttaa puuhata intensiivisesti ja hyväntuulisesti pari tuntia, he tuppaavat sen jälkeen jättämään äidin loppupäiväksi rauhaan. Saattavat jopa tuoda kirjan käteen.
Jaa tämä artikkeli: