Riivaajia ja rukousta
Monet kohtaavat elämässään mielenterveyttä horjuttavia asioita. Oireiden hallinta voi vaatia psykiatrista hoitoa. Lähimmäisten näkemyksillä saattaa olla ratkaiseva merkitys sen päättämisessä, hakeutuuko hoidon piiriin ja jatkaako hoitosuhdetta. Hauraan ja herkän ihmismielen kohtaaminen edellyttää erityistä vastuullisuutta.
Munkkivuoren kirkossa järjestettävän sielunhoidon sisältö herättääkin huolta. Avun hakijoille on kerrottu ongelmien johtuvan demoneista ja osallistujille on jaettu Petrus Församlingin esiruokouskaavaketta, jossa lukee seuraavaa:
”Kiitos että Jeesus sinä sidot kaiken pahan hyötyköön se mistä vain, myös kirouksen, manauksen ja noituuden henget. Kiitos että annat veren suojan kaikkea pahaa vastaan, myös kirouksen, manauksen ja noituuden henkiä vastaan”.
Ahdistuksen kanssa tasapainottelevaan mieleen iskostetaan ajatus noituuden hengistä. Herkässä mielentilassa oleva henkilö voi kokea lääkehoidon ja terapian turhana, kun ongelman kerrotaan johtuvan kirouksesta eikä esimerkiksi sairaudesta tai uupumuksesta.
Rukous antaa voimaa ja toivoa selviytymisestä, mutta jalkojen pesuun tarvitaan vettä. Ei katkenneen jalan tai sappikivienkään kerrota olevan manaajan työtä, joka parantuu ilman asianmukaista hoitoa. Evankelisluterilaisessa kirkossa ei pitäisi joutua tekemisiin ”hengellisen puoskaroinnin” kanssa. Mikäli edellä mainittu toiminta ei vastaa evenkelisluterilaisen kirkon linjaa, ihmettelen miksi sellaista järjestetään Munkkivuoren kirkossa?
”Jumalan- vai karhunpalvelus”
Timo Teinikiven mukaan (K&k 22.1.) 2000 vuotta sitten ”riivaajat olivat todellisia sairauksien aiheuttajia, kun muustakaan ei tiedetty.” Evankeliumeissa kylläkin erotetaan sairaat ja riivatut. Tämä ilmenee Jeesuksen ohjeistuksessa opetuslapsilleen: ”Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä.” (Matt. 10:8).
Onko oikein nykytiedon valossa leimata oppi riivaajista pelkäksi maagiseksi ajatteluksi? Olisi, mikäli nykytieto kattaisi kaiken. Länsimaissa laajalle levinnyt tieteellinen maailmankatsomus eli tieteisusko on uskoa siihen, että tiede pystyy tavoittamaan koko todellisuuden. Ja kääntäen: mitä ei voida tutkia nykyisen tieteen keinoin, ei kuulu todellisuuden piiriin.
Tieteellinen menetelmä on kehittyvä, avoin ja itseään korjaava, mutta tieteisusko ei kehity eikä korjaa itseään. Se on Voltairen (1694–1778) päivistä pysynyt niillä sijoillaan. Kirkon piirissä tieteisuskon omaksuneet syrjäyttävät Sanasta sen, mikä ei hyvästi sovi tieteisuskoon. Tilalle he ovat alkaneet tuoda hartaudella kiillotettua humanismia. Kaiken huipuksi jotkut kirkon humanistit julkeavat pitää takapajuisina kristittyjä, jotka eivät toista heidän ajatusvirhettään.
Teinikivi karsastaa ”demoni-ideologian sikiämispaikkoja”. Jos pahat henkivallat ovat vain symboliikkaa, ovatko myös hyvät vain ideologiaa, jolla on omat sikiämispaikkansa?
Juhani Alesaro
Olen seurannut keskustelua Pirkko Jalovaarasta ja Seppo Juntusesta, ja heitä tuntematon voisi tosiaan keskustelun perusteella ajatella Rauha Sademiehen tavoin (K&k 22.1.). Olen kuitenkin molempien tilaisuuksissa käynyt ja todettava on, että vain Jalovaaran tilaisuudesta olen lähtenyt kesken pois tyhjyyden tunteen ja itsekorostuksen hajun karkottamana. Petyin kokemaani rakkauden hengen puutteeseen, jota sieltä olin kaivannut ja jota Jumalalta kaipaan.
Mielestäni Juntunen on Jalovaarasta kirjoittaessaan tietoisesti altistanut itsensä Sademiehen kaltaisten kritiikille säästääkseen tietämättömiä hengelliseltä väkivallalta. Vaikkei se hänestä pyhimystä teekään, niin rohkeutta se silti kristillisissä piireissä vaatii.
Jalovaaraa ei ole kivitetty. Hänen sanansa ja tekonsa on nostettu pöydälle, eikä Jeesuskaan säästellyt fariseuksia sanoissaan. Armahdus liittyy katumukseen ja parannukseen. ”Mene, äläkä enää syntiä tee”, sanoi Jeesus syntiselle naiselle.
Eräs kristitty
Olen vahvasti sitä mieltä, ettei kukaan voi sanoa, mikä on oikea tapa pyytää tai rukoilla parannusta sairaudesta sitä pyytävälle tai itselleen. Vilpitön mieli auttaa lähellä olevaa.
Parantaminen on muutakin kuin ruumiin korjaamista. Se on särkyneiden sydänten, menetettyjen toiveiden, tuskallisten ajatusten ja uskomusten hoitoa. Se ei ole pelkää kätten päälle panemista tai kuuntelemista. Missään tapauksessa se ei ole toisen ihmisen tuomitsemista. Se on hyvää tahtoa pelastaa henkisesti uupunut tai ruumiin vaivoihin tuskastunut. Se ei aina toteudu niin, että sen tuntisi tehoavan. Kuitenkin se luo turvallisuutta ja rauhaa sieluun. Kädestä kiinni pitäminen antaa lohtua. En usko, että mitkään kurssit sitä voivat ihmiselle opettaa. Ilman niitäkin voi auttaa ja olla välikappale Jumalan työssä.
Olen saanut avun toipumiseen ystävien rukouksen kautta jo sanoilla, joista ammensin voimaa nousta sairasvuoteelta. Uskon ja olen elämässäni huomannut, että Jumalalla on kolme tapaa vastata: kyllä, ei tai myöhemmin. Vastaus saadaan silloin, kun se sieltä katsotaan meille annettavaksi. Se ei aina ole sitä, mitä toivotaan. Se on sitä, mikä meille on parhainta.
En usko Pirkko Jalovaaran vilpittömyyteen. En voi vannoa, että minun käsitykseni parantavasta rukouksesta on oikea. Mutta siihen eivät saa Pirkko tai vivamolaisetkaan omalla kohdallaan luottaa.
Marja Seitsonen
Jaa tämä artikkeli: