Heikkoa. Kaikessa on sovituksen merkki.

Rikkinäistä

• 25.03.2013 14:02

Kuin uhmaikäinen minä kuljen ja kysyn sinulta, koko kaikkeuden Luoja. Miksi kaikki on niin vajavaista?

Ja sinä vastaat minulle. Nostat katseeni tehtaan saastuttavaan piippuun, jonka nokisesta suusta nousee kauniinvalkoisia savulampaita, jotka vaeltavat läpi pakkastaivaan jonona.

Sinä kuljetat minun polkuni tasoristeyksen yli ja minun mielestäni muoviset kellanoranssit puomit ovat väärä tausta hempeälle rakkausviestille ja siinä se kuitenkin on. Koskemattoman hangen pintaan piirretyt kirjaimet huutavat: Roope, sydän.

Miksi ihmiset ovat niin epätäydellisiä, eivät osaa puhua tunteistaan ja hautovat sisällään kaiken tärkeän, kysyn tuskastuneena. Vastaukseksi viet minut puhelinkeskustelun ohi, kuin kysyisit kummastellen, miksi lause ”Sitä mä vaan, että muista ostaa se margariini” olisi vähemmän tärkeä kuin sanat ”rakastan sinua”?

Miksi aikani valuu hukkaan, minä tivaan. Odotan junissa ja jonoissa. Käytän päiviäni siihen, mikä kuitenkin loppuu ja tulee tarpeettomaksi. Silloin sinä Luojani marssitat minut kellon alle ja minä katson mustien viivojen välin jääviä minuutteja ja ne ovat kaikki samanlaisia.

Sinun jylisevä äänesi puhuu minulle:

Minä muutan kärsimyksen ylösnousemukseksi ja minun hyvyyteni on kaikkialla. Ei ole niin pimeää paikkaa, ei niin kivistä hautaa, minne minun käteni ei ulottuisi. Kaikessa epätäydellisyydessä ja kaikessa vajaaksi jäävässä on minun sovitukseni merkki. Ihan kaikki, sellaisenaan, on minulle rakasta.

Kaisa Kariranta

Pääsiäisyö