Konkarit. Nuorisotyönohjaaja Antti Niemisellä on takanaan yli 40 riparia. Annette Stadius on oman leirinsä jälkeen toiminut isosena ja apuohjaajana noin kymmenellä leirillä.
Ripari kaataa aidat
Annette Stadius lähti riparille vastentahtoisesti. Leirillä syntyi kuitenkin yllättäviä oivalluksia ja pari uutta ystävyyssuhdetta.
Teksti Tuija Pyhäranta
Kuva Sirpa Päivinen
Seinälle on maalattu auringonkukka, toiselle oranssi oksa. Pehmeän karvaisessa matossa on suuria punaisia, keltaisia ja violetteja palloja. Annette Stadius istuu ikkunan alla ja katselee hiljaisena ympärilleen.
Seinäkellon viisari naksahtaa kuuluvasti. Tunnelma on piinallisen jännittynyt.
– Se oli vähän outo tilanne, Stadius sanoo nyt, viisi ja puoli vuotta myöhemmin.
Istumme samassa huoneessa, jossa hän tapasi oman rippikouluryhmänsä ensimmäistä kertaa kevättalvella 2008. Vieressä istui läheisin ystävä, mutta suurin osa samalle Malmin seurakunnan leirille ilmoittautuneista nuorista ei tuntenut toisiaan entuudestaan.
Kevään kuluessa leiriläiset tutustuivat toisiinsa vähän kerrallaan. He kävivät yhdessä nuorten illoissa ja osallistuivat erilaisiin jumalanpalveluksiin sekä gospel-konserttiin.
Vähitellen tunnelma rentoutui. Kesällä leirille lähtiessä kaikki uskalsivat jo jutella keskenään.
Sitten viikon aikana tapahtui jotakin ihmeellistä: syntyi uusia ystävyyssuhteita. Annette Stadius kertoo saaneensa omalta ripariltaan kaksi kokonaan uutta ystävää, ja kahden entuudestaan tutun kaverin kanssa suhde syveni ystävyydeksi. Hän pitää kaikkien kanssa edelleen yhteyttä.
Malmin seurakunnan nuorisotyönohjaajan Antti Niemisen mukaan se on tavallinen tarina. Hän kertoo nähneensä, kuinka sellaisetkin ihmiset, jotka eivät arkielämässä tutustuisi, saattavat riparilla ystävystyä toistensa kanssa.
Se ei tapahdu vahingossa. Leirille kootaan tarkoituksella osallistujia eri kouluista, jotta arkielämässä opitut rooli voitaisiin jättää kotiin.
– Pystymme yleensä luomaan turvallisen ilmapiirin, jossa jokainen saa olla sellainen kuin haluaa, Nieminen sanoo.
Annette Stadiuksen päätös osallistua riparille ei ollut itsestään selvä. Isosiskot olivat kehuneet omia kokemuksiaan, mutta 14-vuotias Stadius ei halunnut ”uskoa mihinkään hölynpölyyn”.
Hän yllättyi, kun leirillä sen sai sanoa ääneen. Opettajat ja isoset kannustivat kysymään ja kyseenalaistamaan, eikä uskoa tuputettu.
Antti Niemisen mielestä kyseenalaistaminen on tärkeää.
– Jokaisen täytyy itse löytää oma tiensä. Uskossa on kyse myös järjestä ja henkilökohtaisesta totena pitämisestä, eikä siitä, mitä joku toinen sanoo.
Ja jos keskustelun jälkeen on edelleen sitä mieltä, että usko on hölynpölyä, sitten sen ainakin tietää.
– Ei rippikoulun jälkeen järjestetä uskovaisuustestejä, Nieminen virnistää.
– Mieluummin kannattaa lähteä katsomaan ja kokeilemaan kuin katua lopun elämäänsä.
Stadiuskaan ei palannut riparilta uskovaisena, mutta tutustuttuaan seurakuntaan hän alkoi ymmärtää, mitä seurakunta tekee ja miksi se on olemassa.
Niinpä hän osallistui leirin jälkeen isoskoulutukseen. Sittemmin Stadius on toiminut neljänä kesänä isosena ja kerran apuohjaajana. Ensi keväänä edessä ovat teologisen tiedekunnan pääsykokeet.
– Nykyään uskon tähän hölynpölyyn jopa niin paljon, että haluan olla pappi, Stadius nauraa.
Elämä, usko ja rukous. Niistä rippikoulusta puhutaan.
– Eikä erikseen vaan niin, että kaikki liittyvät toisiinsa, Antti Nieminen sanoo.
– Haluan välittää sen viestin, että usko ei ole elämästä erillinen saareke. Uskovaisetkin elävät tavallista elämää, ja usko on jokaisen ihmisen elämässä mukana eri tavoin.
Oppitunneilla keskustellaan, tehdään yhdessä ja opitaan kokemalla. Kalvosulkeisia pyritään välttelemään.
– Perässä toistamalla opitaan asioita ulkoa, mutta se on vähän eri asia kuin asioiden sisäistäminen, Nieminen sanoo.
Henkilökohtaisuus on hänen mielestään tärkeää.
– Riparilla kannattaa kysyä, mitä usko minulle merkitsee. Johtajien seuraaminen on helppoa, mutta se ei ole henkilökohtaista uskoa vaan perässä hiihtämistä.
Omalta leiriltään Annette Stadius muistaa erityisesti isosten ja ohjaajien esittämän Jeesuksen kärsimysnäytelmän. Näytelmä liikkui leirikeskuksen alueella ja vuorosanat oli poimittu evankeliumeista – vähän samaan tapaan kuin pääsiäisenä Helsingin keskustassa järjestettävässä Via Crucis -vaelluksessa.
Niemisen mukaan eniten keskustelua rippikoululaisten keskuudessa herättävät vuodesta toiseen Jeesus sekä oikea ja väärä.
– Riparilaiset ovat siinä iässä, että muutaman vuoden päästä saa alkaa päättää omista asioistaan. Kysymys oikeasta ja väärästä on silloin tärkeä.
Lisäksi puhutaan muun muassa luomisesta, seurakunnasta, Raamatusta, kristinuskon opista sekä synnistä ja kärsimyksestä.
Antti Nieminen kävi oman riparinsa vuonna 1987. Hänen mukaansa opetusmenetelmät ja -sisällötkin ovat sen jälkeen muuttuneet, mutta jotakin tuttua nykyleireissä on.
– Samalla tavalla siellä jännitettiin, tutustuttiin ja sitten hullaannuttiin niistä uusista ihmisistä.
Jaa tämä artikkeli: