Rippikoulu on portti kohti kypsempää nuoruutta. Kuva: Karoliina Ek
Ripari on elämysjuttu
Rippikoulussa ei ole tarkoitus pönöttää vakavana, vaan heittäytyä kohti uusia kokemuksia.
Velskolan idyllisen tilan pihalla on rauhallista. Aurinko porottaa, latokappelin katolla lirkuttaa lintu. Tuuli humisee koivujen latvoissa ja valkoiset pilvet köllöttelevät raukeina taivaalla. Kartanon sisältä kuuluu hilpeä möly ja mekastus.
”Tos on kaks pitkää edessä, miks te ette jo oo takana!”
”J-P, soitaksä kitaraa?”
Tuomiokirkkoseurakunnan rippikoululaiset parveilevat luokkahuoneessa. On tarkoitus treenata tulevan konfirmaation lauluosuuksia. Pienen sähellyksen jälkeen porukka on löytänyt paikkansa kuoromuodostelmassa.
”Avataan sitä suuta kunnolla, ei mitään piperrystä”, ohjeistaa pastori Kirsi Muurimäki. Takarivin pojatkin antavat laulun raikaa ihan täysillä, vaikka monia naurattaa. Isoset kannustavat.
”Se meni loistavasti, hyvä pikkuiset!”
Lauluvelvollisuuksista vapautetut leiriläiset ryntäävät kohti lounasta.
Ikuisuuskysymyksiä
ja arjen huolia
Rippikoulu ei menetä suosiotaan, vaikka kirkko jäsenkatoa poteekin. Osa nuorista valitsee Prometheus-leirin, mutta harva jättää leirikokemuksen kokonaan väliin. Eikä ihme, onhan ripari eräänlainen vedenjakaja, portti kypsempään nuoruuteen. Leiriläisille annetaan ajatteluvastuuta, mutta myös vapauksia. Moni yllättyy, että ripari ei muistutakaan koulua.
”Mä luulin, että täällä olis samanlainen tiukka meininki kuin koulussa, mut täällä on tosi rentoo!” iloitsee Tero Hyvönen.
”Tunneilla saa piirtää!”
”Ja syödä karkkia!” jatkavat Emilia Berghem ja Fadima Kaukoranta.
Uskonto luonnollisesti lävistää kaikki leirillä käsiteltävät teemat, mutta ripari on myös nuorten oma turvallinen ja avoin areena: täällä saa puhua kaikista aiheista.
”Kun puhuttiin rukoilusta, moni sanoi pyytävänsä, että pääsisi mieleiseen opiskelupaikkaan koulun jälkeen”, kertoo Kirsi Muurimäki.
”Nämä menestymispaineet ovat tulleet nuorilla yhä raskaammiksi, suorittaminen alkaa jo varhain.”
Myös ulkonäköpaineet, sekä pojilla että tytöillä, vilisevät riparikeskusteluissa. Muurimäki toteaa, että nuorten arkielämä on rankempaa kuin koskaan, siksi pappienkin on pysyttävä ajan hermolla. Tarkoitus on myös luoda uusia turvaverkkoja ja pysyvyyttä.
”Olen sanonut, että mulle voi sitten aina soittaa, jos tulee paha paikka. Vaikka sitten kolmenkymmenen vuoden päästä!” vakuuttaa Muurimäki.
Hyvää henkeä
luomassa
Lounassalissa on kova hälinä, kun pitkät pöydät ovat täyttyneet nälkäisistä leiriläisistä. Ruokapöytäseurueet arvotaan lätkäkorttien avulla. Tällä leirillä ei suvaita kuppikuntia, vaan porukkaa pyritään sekoittamaan mahdollisimman paljon. Taktiikka on toimiva.
”Oon tutustunut täällä ihan uusiin tyyppeihin ja lähentynyt joidenkin puolituttujen kanssa. Meillä on ihan mahtava ryhmähenki!” hehkuttaa Emilia Berghem. Hän ei ole ainoa. Myös ohjaajien lounaspöydässä kehutaan leiriläisiä.
”Nämä leikkii, laulaa ja on muutenkin messissä. Ja nukkuu öisin!” nauraa kokenut kausiteologi Lauri Savonen. Myös leirin pääjehu J-P Niskanen pitää tätä ryhmää erityisenä.
”Suurin osa porukasta on samasta koulusta, mutta se ei ole mikään hyvän hengen tae. Joillekin nuorille tekee hyvää olla vieraampien tyyppien kanssa, kun voi päästä niistä koulurooleista hetkeksi eroon.”
Tämän leirin salaisuus lienee se, että nuoret ymmärtävät itse olevansa vastuussa mukavasta meiningistä. Kun J-P Niskanen taannoin päätti perustaa riparilaisille Facebook-ryhmän, tuli hänelle leiriläisiltä ilmoitus, että hei, meillä on ollut semmoinen jo neljä kuukautta.
”Siellä me ollaan jo pitkään pidetty yhteyttä ja odotettu tätä viikkoa”, kertoo Emilia Berghem.
Lupa
leikkiä
”Tänään saatatte sitten kastua”, vihjaa J-P Niskanen nauraen, kun koko lössi suuntaa kohti järven rantaa. On Päivän skaban aika, ovathan leikit oleellinen osa riparimeininkiä.
Jo leirin alussa nuoret on jaettu tiimeihin, jotka kisailevat päivittäin saadakseen mahdollisimman suuren pistetilin ennen leirin loppua. Tällä kertaa luvassa on vesiviesti: jokaisen joukkueen isonen istuu rantahiekalla tyhjä limupullo päässään. Se joukkue voittaa, jonka pullo on ensimmäisenä saatu täyteen järvivettä.
”Ottakaa kengät ja sukat pois”, kuuluu ohje.
”Mä pidän sukat, kun mulla on se rakko!” hihkaisee yksi leiriläisistä ennen lähtölaukausta.
Tyyli on vapaa. Joku kantaa vettä käsissään, toinen hörppää posket täyteen. Pullopäiset isoset kastuvat läpikotaisin. Muutama riparilainen osallistuu kisaan laiskemmin, ikään kuin aikuismaista kyllästymistä tavoitellen. Suurin osa loiskuttaa kylmässä järvessä vimmaisesti ja riemulla.
”Hyi, mä vahingos join sitä!”
”Nyt vielä tsemppiä, jengi!”
”Hei, aikasakko!”
Ripari lienee viimeisiä paikkoja, jossa nuori voi lapsekkaasti heittäytyä leikkiin.
Linkkinä nuorten
ja aikuisten välillä
Kisan ratkettua läpimärkä ja hekottava porukka hyppää kiljuen laiturin päästä järveen. Isosetkaan eivät jää empimään, vaan molskahtelevat veteen perässä.
”Isoset heittäytyvät kaikkeen tekemiseen mukaan, se on mahtavaa!” sanoo Toni Ojala.
”Nää on ihan huipputyyppejä”, jatkaa Emilia Berghem.
Isoset ovatkin onnistuneen riparin ydinosa, he ovat oleellinen linkki leiriläisen ja aikuisten välillä.
”Niiden kanssa on kumminkin helpompi keskustella. Kai niillä on tuoreemmassa muistissa oma ripari ja silleen”, pohtii Tero Hyvönen.
Ripari-ikäiset nuoret ovat arjessa eri auktoriteettien alaisia, siksi isosten tasa-arvoinen kohtelu on voimauttava askel kohti aikuisuutta.
”Jos näitä pikkuisia ei kohtele ihan vauvoina, homma yleensä pelaa”, toteaa ohjaaja Hanna-Kristiina Kettunen.
Lämpimät riparikokemukset takaavat sen, että isosia riittää tulevinakin vuosina.
”Mä oon jo lupautunut isoskoulutukseen”, kertoo Fadima Kaukoranta.
Eväitä
elämään
Tämä ripari lähenee loppujaan. Fiilis on haikea, mutta uusiin kavereihin luvataan pitää yhteyttä. Mitä riparilta on jäänyt mieleen?
”No ainakin seurakuntatoiminta on tullut tutuksi”, miettii Tero Hyvönen ja Toni Ojala jatkaa:
”Ja tietty uskontokin, kun oli kuitenkin jotain ennakkoluuloja.”
Monen nuoren kuva kirkosta ja uskonnosta yleensäkin on ollut tiukka ja jäykkä. Mielikuvat muuttuvat positiiviseksi, jos nuoret kokevat tulevansa aidosti kohdatuiksi.
”Esimerkiksi toi J-P, se on ihan huippu! Ei se ole vaan, että ’Jeesuksen Kristuksen nimeen’, vaan se on oikeasti hauska ja rento!” ylistää Ojala.
”Tää on semmoinen elämysjuttu. Unohtumaton”, toteaa Fadima Kaukoranta.
”Täältä saanut ajateltavaa. Me ollaan käsitelty paljon sellaisia juttuja, joista on hyötyä sitten aikuisena. Eväitä elämään”, huokaa Emilia Berghem. Kaverit nyökyttelevät vierellä.
Jaa tämä artikkeli: