Ripin väärinkäyttö on suojannut pedofiileja lestadiolaisuudessa
Vanhoillislestadiolaisten lasten hyväksikäyttötapausten yhteydessä on toistuvasti vaadittu, että luterilaisen kirkon rippisalaisuus on murrettava. Tutkijoiden mukaan vanhoillislestadiolainen anteeksi antamisen perinne on kuitenkin eri asia kuin luterilaisen kirkon rippi- ja sielunhoitokäytäntö.
Luterilaisen ripin kohdalla on ajateltu, että tekijä tunnustaa tekonsa kolmannelle osapuolelle, jonka ilmoitusvelvollisuudesta piispainkokous on antanut ohjeet. Lestadiolaisten tapauksessa ”ripin” vastaanottaja on usein itse uhri, jolla liikkeen opetuksen mukaan on velvollisuus antaa anteeksi.
– Lestadiolaisuudessa lapsille opetetaan, että anteeksi on annettava, kun toinen sitä pyytää, sanoo yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig.
Hänen koostamastaan tutkimusaineistosta käy ilmi, että monissa tapauksissa anteeksi antaminen on poistanut tekijän vastuun lapsiin kohdistuneessa hyväksikäytössä ja väkivallassa.
– Anteeksi antaminen on suojellut vahvempaa ja toiminut pikapeittona vääryyden päällä. Kun anteeksi antamista käytetään väärin, siitä tulee rituaalinomainen pikahuuhtelu, joka voi johtaa siihen, että väkivallan ohittaminen normalisoituu. Tällöin uhri ei saa oikeutta.
– Todellinen anteeksianto edellyttää asian perusteellista käsittelyä, ja siinä kuunnellaan uhria. Tällöin tarvitaan aina myös ulkopuolisten apua, Hurtig sanoo.
Rippitutkija, professori Paavo Kettunen vahvistaa, että vanhoillislestadiolaisessa anteeksi antamisen perinteessä synninpäästön julistaja ei välttämättä ole kolmas puoli vaan itse uhri.
– Perheen sisäinen rippi on vanhoillislestadiolaisuudessa yleisesti käytetty. Joissain tapauksissa se on johtanut siihen, että toinen perheenjäsen on joutunut kohtuuttoman taakan kantajaksi.
– Liikkeen johto on vakuuttanut, ettei sellainen vastaa heidän virallista opetustaan.
Lisäksi vanhoillislestadiolainen syntien anteeksi antaminen on oikeastaan eri asia kuin luterilaisen kirkon rippi- ja sielunhoitokäytäntö, jossa sielunhoitajalta ei vaadita samanlaista uskonnäkemystä kuin autettavalta.
– Vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan liikkeen ulkopuolisilla ei ole Pyhää Henkeä, jolloin muiden antama synninpäästö ei ole pätevä.
Sanomalehti Kaleva kertoi viime viikolla, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa on tullut ilmi kymmeniä uusia hyväksikäyttötapauksia. Tutkimusaineistoa keränneen Johanna Hurtigin mukaan tapauksia on yli 80. Tekijöiden joukossa on myös toistakymmentä saarnamiestä. Osa tapauksista on 1980- ja 90-luvuilta, mutta osa niistä on tuoreita.
Juhani Huttunen
Jaa tämä artikkeli: