Totuuden etsijä. Edith Stein jatkoi filosofis-teologista tutkijanuraansa aina kuolemaan saakka. Kuva: Bettmann/CORBIS/SKOY
Risti loistaa liekkien yllä – keskitysleirillä kaasutettu Edith Stein pohti kärsimystä koko elämänsä
Edith Stein ei halunnut siloitella pahaa pois. Hänen ainoa toivonsa oli, että Jumala toimii pahankin keskellä.
Tämän tarinan alku on myös sen loppu. Se on kuvitelma, koska kukaan ei ole kertonut juuri tästä tapahtumasta, vain sadoistatuhansista samanlaisista. Tarina alkaa näin: Lähes tuhat ihmistä kävelee Westerborkin kokoamisleiriltä rautatieasemalle 7.8.1942. Aamu valkenee hollantilaisessa maisemassa. Ihmiset sullotaan junanvaunuihin väkivalloin. Suurin osa heistä on Alankomaiden juutalaisia.
Tavallisten vaatteiden joukosta erottuu räikeästi karmeliittanunnan karunmusta puku. Se kuuluu Ristin Teresa Benedictalle, Edith Steinille. Junan ovet lyödään kiinni ja päättymättömältä tuntuva matka pimeässä vaunussa alkaa.
Vain vähän ennen tätä hetkeä Stein vielä viimeisteli pääteostaan Kreuzeswissenschaft, Ristintiede. Siinä hän kirjoittaa: ”Risti ja yö ovat tie taivaalliseen valoon”.
Edith Stein syntyi vuonna 1891 Saksan Breslaussa porvarilliseen juutalaisperheeseen, joka eli puutavarakaupasta. Fiksua naista kannustettiin opiskelemaan ja yliopistouralle. Pääaineekseen Göttingenin yliopistossa hän valitsi filosofian. Stein toimi hetken aikansa filosofiahuipun Edmund Husserlin sihteerinä, mutta jätti työn saadakseen lisää aikaa omille tutkimuksilleen.
Vaikka Steinin perhe kunnioitti juutalaisia tapoja, hän itse alkoi pitää itseään ateistina jo hyvin varhain. Uskonnon paikan otti etiikka. Tinkimättömästä totuuden ja hyvän elämän etsinnästä tuli kaiken mitta.
Opinnäytetyönsä Edith Stein laati empatiasta. Empatia antaa Steinin mielestä tietoa toisten ihmisten kokemuksista. Kyky eläytyä toisen asemaan on kaiken sosiaalisuuden perusta. Tutkimuksen loppupuolella Stein jää pohdiskelemaan polttavaa kysymystä: voiko ihminen tuntea empatiaa täysin henkistä olentoa – Jumalaa – kohtaan?
Jumala askarrutti muitakin älyllisesti orientoituneita ihmisiä Edith Steinin lähipiirissä. Hän tutustui moniin vakaumuksellisiin evankelisiin ja vieraili satunnaisesti kirkoissa. Jumalan metsästys alkoi arkaillen ottaa yhä selkeämmän muodon.
Ikuiset luostarilupaukset
Vuonna 1918 Edith Stein kirjoitti veljelleen avoimesti kristillisestä vakaumuksestaan. Hän lähestyi kristinuskoa sekä kirkkokäyntien että kirjalistan muodossa. Stein oli lukenut Uutta testamenttia, Augustinuksen Tunnustuksia, Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksiä ja jesuiittojen perustaja Ignatius de Loyolan tekstejä.
Päätös liittyä katoliseen kirkkoon kirkastui, kun Stein luki espanjalaisen karmeliittamystikko Avilan Teresan elämäkerran. ”Kirjaa lukiessani sanoin itselleni: tämä on totuus”, hän muisteli jälkeenpäin.
Suurin osa Edith Steinin perheestä piti kääntymystä lähinnä pelkästään outona siirtona, mutta Steinin juutalaisuuteen juurtuneelle äidille se oli tuskallinen kokemus. Hänkään ei saanut tyttärensä päätä käännettyä. Stein liitettiin katoliseen kirkkoon Kristuksen ympärileikkauksen muistopäivänä 1.1.1922.
Pelkkä rivikatolisen elämä ei riittänyt sammuttamaan Edith Steinin janoa. Stein toimi kymmenisen vuotta sisäoppilaitoksen opettajana, mutta vuonna 1933 hän teki lopullisen ratkaisunsa. Avilan Teresan esimerkkiä seuraten Stein siirsi elämänsä Kölnin karmeliittaluostariin. Häntä viehätti etenkin karmeliittojen sisäisyyteen kääntynyt, hiljainen rukouselämä.
Edith Stein antoi luostarilupauksensa vuonna 1935. Muutoksen merkiksi hän otti toista kuuluisaa karmeliittaa, Ristin Johannesta mukailevan nimen: Teresa Benedicta a Croce, Ristin Teresa Benedicta. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1938, Stein antoi karmeliittojen tapaan ikuiset luostarilupaukset. ”Tästedes ainoa tehtäväni on rakastaa”, hän totesi.
Elämän kadottaminen ja sen voittaminen
Ristin salaisuus hiersi Edith Steinia aina uutta nimeä myöten. Keskeisimmän teologisen teoksensakin hän kirjoitti nimenomaan rististä. ”Kristus on Jumalan merkki myös ristiinnaulittuna”, hän ajattelee.
Ei siis vain ylösnousseena kuoleman voittajana, Galilean vuoriseutujen saarnaajana tai spitaalisten hoivaajana. Nimenomaan tuskansa keskellä Kristus on kirkas merkki Jumalan syvästä sitoutumisesta maailman kärsimykseen.
Ristissä on läsnä elämän kadottaminen ja sen voittaminen, kaidan tien suloinen ies. Ihmisen pitää alentua ja tulla ei-miksikään, jotta hän löytäisi yhteyden Jumalaan. Jumalaa ikävöivän on elettävä ristinkuolema Kristuksen kanssa ja oltava jo tänä päivänä Hänen kanssaan paratiisissa.
Itsensä unohtaminen on mahdollista vain, kun ihminen kohtaa Herransa ja Luojansa, Edith Stein ajattelee. Hänen teologiassaan ja arkielämässään jokapäiväinen ehtoollisleipä ja -viini ovat järkkymättömällä sijalla.
”Hän ei ole läsnä itsensä, vaan meidän vuoksemme: koska hän iloitsee saadessaan olla ihmisten luona”, Stein kirjoittaa Kristuksesta. ”Ja koska hän tietää, että me sellaisina kuin olemme tarvitsemme hänen henkilökohtaista läheisyyttään.”
Pako Hollantiin
Vain yhden marraskuisen yön aikana vuonna 1938 Saksassa ja Itävallassa tuhottiin yli 1 000 synagogaa. Noin 7 000 juutalaisten ylläpitämää liikettä pantiin palasiksi. Kristalliyö havahdutti Edith Steinin lopullisesti hereille – Euroopassa jylläsi arvaamaton tuhovoima. Stein oli seurannut huolissaan natsien valtaannousua ja kirjoittanut pelkonsa jopa paavi Pius XI:lle. Pyhä isä tyytyi vastauskirjeessään toivottamaan siunausta Steinille ja hänen perheelleen.
Edith Stein ja hänen yhtä lailla katolisena nunnana elävä sisarensa Rosa pakenivat Hollantiin vuoden 1938 viimeisenä päivänä. He saivat paikan Echtin kaupungin karmeliittaluostarista. Vain runsaan vuoden päästä Saksa valtasi Hollannin ja maan johtoon asetettiin kiihkeä antisemitisti.
Kaikille juutalaisille, myös kristityiksi kääntyneille, määrättiin ilmoittautumispakko. Stein kävi sisarineen useasti Gestapon kuulusteltavana. Hollannin katolisen kirkon ja juutalaisten elintila kutistui, mutta Echtin karmeliittaluostari sai elää suhteellisen suojassa.
Kärsimys kääntyy rakkaudeksi
Ristin kantaminen ei ole Edith Steinille kärsimyksellä mässäilyä, pinnallisella tunnetasolla pyörivää pikkuahdistusta. Väkevimmillään se on rukousta. Ristin kantaja osallistuu aktiivisesti ympäröivän läheisen ja kaukaisen maailman kärsimykseen – ei sulje kärsimykseltä silmiään, vaan kulkee sumeilematta sitä kohti.
Kärsimyksen, rukouksen ja ristin puhtain olomuoto on rakkaus. Stein muistuttaa, että rakastaminen ja palvelu ovat jokaisen ihmisen kutsumus. Se ei ole vain luostariasukkien erioikeus.
Rakkaudesta tuntee myös Jumalan. Isä, Poika ja Pyhä Henki antautuvat joka hetki toisilleen loppumattomassa rakkauden tanssissa. Sitä rakkautta Edith Stein kehottaa katselemaan yhtä rakastavalla katseella.
Jumalan sisäinen olemus on maailmassa läsnä kätketyllä tavalla. Siinä ihminen saa asettua lepoon. Lepo ei tarkoita nautinnollista lillumista jumalallisessa porealtaassa. Vaikenevan ja salatun Jumalan hiljaisuus musertaa kuulijansa. Sen moukarin alla Stein kehottaa viipymään, ”kunnes Herra muuttaa uskon näkemiseksi”. Syvinkin kärsimys kääntyy vielä rakkaudeksi.
Vain rakkaus pysyy
Sveitsiin. Sinne Edith ja Rosa Stein yrittivät paeta. He ilmoittautuivat natsihallinnolle vuonna 1941 maastamuuttoa varten. Lupaa ei kuitenkaan tullut lukuisista yrityksistä ja luostarin johtajan arvovallasta huolimatta. Steinin sisarukset saivat maastamuuttoluvan vasta postuumisti, noin kuukausi kuolemansa jälkeen.
Hollannin kansallissosialistit suunnittelivat katolisiksi kääntyneiden juutalaisten säästämistä. Maan katolinen kirkko asettui kuitenkin julkisesti vastustamaan natsien valtaa. Niinpä vallanpitäjät muuttivat mielensä ja lisäsivät tuhottavien listalle myös kaikki entiset juutalaiset.
Elokuun toisena päivänä vuonna 1942 Echtin kaupunki katsoi, kun hakaristeillä koristetut autot kaarsivat karmeliittaluostarin pihaan. Ulos astuneet miehet keskeyttivät luostarin rukoushetken. He vaativat mukaansa Edith ja Rosa Steinin. Ovet lävähtivät kiinni. Auto kurvasi pois luostarin pihasta kohti Amerfoortin kokoamisleiriä.
Viimeisinä kuukausinaan Edith Stein kirjoitti: ”Tänään tiedän enemmän siitä, mitä merkitsee olla liittyneenä Herran ristiin. Ymmärtää sitä ei voi milloinkaan, koska se on salaisuus”. Stein ei löytänyt mistään inhimillistä lohdutusta, mutta uskoi, että ristin antaja tekee kuormasta suloisen.
Omassa ristinteologiassaan Stein ei halunnut siloitella pahaa pois. Hän ei tarjonnut paratiisia palkaksi vaivatulle eikä yrittänytkään väittää, että kärsimys jalostaa. Hänen ainoa toivonsa oli, että Jumala toimii pahankin keskellä. Että helvetin liekkien yläpuolella sittenkin loistaa risti.
”Maailma koostuu vastakohtaisuuksista”, Edith Stein ajatteli. ”Lopulta näistä kontrasteista ei jää mitään jäljelle. Vain suuri rakkaus on pysyvä.”
Ja näin tämä tarina loppuu: täyteen ahdettu juna saapuu kahden piinaavan pitkän päivän päästä Auschwitz-Birkenauhun. Nälkä on heikentänyt junasta purettavat ihmiset. Joku on kuollut jo matkan aikana.
Rahdin laatu arvioidaan heti portilla. Ne, jotka ovat nuoria ja edes jotakuinkin voimissaan, menevät pakkotyöhön. Ne taas, jotka ovat lapsia, vanhoja tai raihnaisia, ovat käyttökelvottomia. Sellaisiksi katsotaan myös Edith Stein ja hänen sisarensa Rosa. Heidät viedään suoraan riisuttavaksi ja sysätään sen jälkeen suihkuhuoneelta näyttävään tilaan. Kun hanat aukeavat, niistä purkautuu tappavaa Zyklon B -kaasua.
56 vuotta myöhemmin Vatikaanissa, 11. lokakuuta 1998, paavi Johannes Paavali II julistaa Ristin Teresa Benedictan, Edith Steinin, pyhäksi juhlavassa messussa. Samalla pyhästä Ristin Teresa Benedictasta tulee yksi Euroopan suojeluspyhimyksistä pyhän Benedictus Nursialaisen, pyhän Birgitan ja pyhän Katariina Sienalaisen rinnalle. Tänä vuonna Edith Steinin kuolemasta on kulunut 70 vuotta.
Lähteet:
Stein, Edith: Kreuzeswissenschaft. Studie über Johannes vom Kreuz. Herder 2003.
Tuorila-Kahanpää, Heidi: Euroopan ikoni. Edith Steinin elämä 1891–1942. Minerva 2003.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kansallisoopperan uutuudessa nunnat taistelevat uskonsa puolesta – ”Teoksen musiikki on puhuttelevaa ja puhdistavaa”, sanoo äiti Marieta esittävä Tuija Knihtilä
HengellisyysRanskan vallankumouksen aikaiseen luostariyhteisöön sijoittuva Karmeliittasisaret nähdään Kansallisoopperassa nyt ensimmäistä kertaa.