Petri Tamminen etsii äijyyden olemusta.
Romaaneja miehistä
Missä on äijä?
Petri Tamminen: Muita hyviä
ominaisuuksia. Otava 2010.
Kirjallisuuden opetuksessa painotetaan, että kirjan henkilöt on kyettävä erottamaan kirjailijan omasta persoonasta. Mitä tehdä Petri Tammisen kanssa, kun edellä mainitut seikat tuntuvat niin ilmeisesti osuvan yksiin?
Tammisen kirja kertoo siitä, miten vaikeaa on olla äijä ”meilläpäin”. Kirjan katkelmissa ollaan muun muassa pelaamassa äijien kanssa lätkää, pohtimassa miesnäkökulmaa Mukkulan kirjailijakokouksessa, tapaamassa Veijo Merta ja Mika Kaurismäkeä sekä vierailemassa Dannyn keikalla.
Itse Petri Tammisen hahmo on riisuttu kaikesta kopeudesta ja pyrkyryydestä ja on näin ollen aina hyvissä tarkkailuasemissa. Hänet luokitellaan vaarattomaksi silloin, kun paikalla olevat muut miehet bongaavat äijämäisyydellään naisilta irtopisteet.
Ratkaiseva taikasana taitaa olla häpeä. Häpeän uhri ei voi koskaan tuntea itseään pysyvästi äijäksi, korkeintaan huijariksi, jos joskus hetken pääsee äijältä tuntumaan.
Kuka häpeältä sitten voi säästyä? Tuskin kukaan. Jotkut kuitenkin osaavat pukea kollektiivisia tuntemuksia sanoiksi, ja vieläpä humoristisesti. Kun Tamminen asettaa itsensä alttiiksi epä-äijämäisyyden epäilylle, hän on jo äijä.
Hannu Kylkisalo
Maailma on musta
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää
ja rautahuone. Otava 2010.
Matti Yrjänä Joensuun uudessa romaanissa on lohduton alku: vauva on kuollut kätkytkuoleman. Eikä viikatemies jää työttömäksi kirjan edetessäkään. Löytyy kaksi surmattua naista, ja näyttää siltä, että asialla on sarjamurhaaja. Tyypilliseen tapaansa Joensuu liikuttaa tapahtumia muutamien henkilöiden näkökulmasta. Tällä kertaa polttopisteessä on nuori hieroja Orvo, jonka repertuaariin kuuluvat myös miesprostituoidun palvelut.
Joensuun kerronta on jälleen kristallinkirkasta. Helsinkiläistä miljöötä ja henkilöiden arkikäyttäytymistä kuvatessaan hän on mestari. Väkivaltaa Joensuu kuvaa niin inhorealistisesti ja tympeästi, että tietty pahoinvointi ylittää välillä kerronnan esteettisen nautinnon.
Harjunpää poliisikollegoineen on tekijänsä 12. rikoskirjassa edelleen oikeamielisyyden ja lahjomattomuuden kulmakivi. Kunnon ihmisten tavallinen arki kulkee Joensuun kerronnan ulkokehällä. Keskiössä on musta rinnakkaistodellisuus, jossa pahojen ihmisten tekemät pahat asiat paakkuuntuvat, lomittuvat ja kertautuvat.
Yhden perinteisen pahan kanssa vielä pärjäisi, mutta uudessa kirjassa on useampia pahan muuttujia. He niittaavat uhrinsa useammalta suunnalta kanveesiin — harkitusti tai satunnaisesti. Psykoanalyyttisesti orientoitunut kirjallisuudentutkija saattaisi löytää Joensuun kirjasta myös patoutuneen naisvihan purkautumista. Ainakin on varmaa, että seksuaalisuuttaan toteuttaville naisille ei käy hyvin.
Loppua kohti tulee mieleen, että vähempikin riittäisi, mutta väkivaltaisten ja pahojen ihmisten maailmassa ei ole happy endia, vaan uusia iskuja edellisten perään. Väkivallan tie on Harjunpää-sarjassa kuljettu loppuun. Kirjan nyky-Helsinki on kuin synkistyneiden Batman-elokuvien Gotham City. Ei ole ihmisellä onnea eikä turvaa. Vain Harjunpään kaltaiset, kyynisyyden rajamailla taiteilevat ammattilaiset tekevät, minkä voivat, ja siivoavat pahan jäljet.
Hannu Kylkisalo
Haave omasta kodista
Marko Leino: Kotirauha. Teos 2010.
Kotirauha on ajantasainen kirja, sillä sen tapahtumat liittyvät viimeisimpään lamaan. ”Jenkeissä on kaksi suurinta asuntolainapankkia menossa nurin, jos ei valtio kohta riennä apuun. Freddie Mac ja Fannie Mae”, sanoo kiinteistövälittäjä, joka ei saa jo rakennettuja asuntoja kaupaksi.
Talot rakentaneen yrityksen kassaan ei tulekaan rahaa. Pienyrittäjä Sami joutuu pahasti yllättäneen laman uhriksi, niin kuin todellisessakin elämässä monille kävi. Kuka osasi odottaa, että jotkut amerikkalaispankit saavat koko maailmantalouden solmuun?
Tilanteen kiusallisuutta lisää se, että Sami on juuri ostanut tontin ja luvannut vaimolleen ja tyttärelleen omakotitalon. Sami yrittää valheiden avulla pitää kulisseja pystyssä, mutta maksukyvyttömän yrittäjän alamäki on jyrkkä.
Aihemaailma koskettaa varmasti monia. Kuten moni oikeakin yrittäjä, Sami on kokenut konkurssin jo edellisessä 1990-luvun lamassa.
Ajankuva on uskottava, mutta kirjallisuutena Marko Leinon romaani ei toimi yhtä hyvin. Alkuasetelman jälkeen asiat kulkevat melko ennalta arvattavaa uraa. Kieli on asiallista, mutta jotenkin kuivaa, ja henkilöt ovat stereotyyppisiä.
Kansiliepeessä kirjailija esitellään suomalaisen elokuvan kultasormeksi, joka on käsikirjoittanut monia kassamagneetteja. Tämä selittääkin romaanin loppupuolen viihde-elokuvamaisen toiminnan. Kyse taitaa olla myös kaupallisesta ideasta: tuleva elokuva julkaistaan ensin romaanina. Kansiliepeessä luvataan, että Kotirauha tulee elokuvateattereihin syksyllä 2011.
Timo Saarinen
Liekehtiviä nalleverhoja
Markku Pääskynen: Enkelten kirja. Tammi 2010.
Markku Pääskysen sangen omaperäisen romaanin päähenkilö on keski-ikäinen Tuomas. Tämä on joutunut jättämään työpaikkansa ”tuotannollisista syistä” ja yhtäkkiä arki näyttäytyy aivan toisenlaisena. Vielä ravistelevampi kokemus on se, että tyttären huoneessa syttyy tulipalo ja kaikki on lähellä lopullista romahdusta.
Tytär Aino on Tuomakselle kaikki kaikessa. Välillä käydään muistoissa Tallinnassa, välillä eletään nykyaikaa. Juoni on melkoisen yksinkertainen ja realistinenkin, mutta se antaa Pääskyselle mahdollisuuden täyttää tilaa taidokkaalla, runoutta lähestyvällä kuvakielellä. Tärkeintä ei ole se mitä on, vaan se miltä se tuntuu. Tärkeintä ei ole myöskään se miltä jokin näyttää, vaan se mitä se muistuttaa.
Ainon leikeistä löytyy uusia ihmeellisiä pienoismaailmoja, jotka sekoittuvat Tuomaksen keski-ikäiseen taiteiluun arjen ja elämänhalun välillä. Ei ole itsestään selvää, että elämää jaksaa tulipalon jälkeen jatkaa, mutta uusi naisystävä Eeva ja vanha viinaanmenevä kaveri Okko ovat ainakin yhdet kirjan enkeleistä, jos otsikon perusteella haluaa tulkintoja tehdä.
Enkelten kirja kertoo inhimillisestä välittämisestä ja olennaisten asioiden arvostamisesta. Se poikkeaa valtavirrasta ja vaikuttaa runollisuudellaan suoraan tunteisiin, kuten Philippe Claudelin romaanit tai Andrei Tarkovskin elokuvat.
Hannu Kylkisalo
Jaa tämä artikkeli: