Romutaiteilijan opissa
Radan varressa, graffitiseinän takana on vanha teollisuushalli. Pihan perältä pääsee moottorien käryttämään käytävään ja edelleen taiteilijan työhuoneistoon, joka on pullollaan romua.
Sekamelskan keskellä istuvat Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla kuvataidetta opettava vantaalainen taiteilija Kari Cavén ja helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Putte Huima. He juttelevat siitä, mikä ei mahdu oppituntien puitteisiin.
Kunhan saadaan ensin kahvia mukeihin.
Kuvataide on henkireikä
Suomen taideakatemiasta 1980-luvun alussa valmistuneen Cavénin mukaan arkkitehtiosaston kuvataideopetus noudattaa akatemian vanhaa linjaa.
— Silti kuviskurssit ovat opiskelijoille henkireikä. Ne ovat niin erilaisia verrattuna muihin kursseihin, sanoo Huima.
Kun taloa piirrettäessä jokainen seinä, ovi ja ikkuna ovat paperilla, piirros on kutakuinkin valmis. Maalauksen tulkitseminen on subjektiivisempaa.
— Vaikka ei olisi enää yhtään valkoista pintaa, työ ei välttämättä ole valmis. Yläasteen kuvistuntien jälkeen siihen ajatukseen piti hetki totutella, kertoo Huima.
Eri opettajilta työstään voi saada ristiriitaista palautetta. Se on Huiman mielestä lähinnä vapauttavaa.
Opettajan vapauden huipentumana Cavén muistelee pitämäänsä kurssia, jonka materiaaliksi hän oli etsinyt purkutuomion saaneen talon. Se muotoiltiin uusiksi moottorisahoilla. Yhtä avarakatseisia hankkeita hän toivoisi nykyisinkin.
— Mutta onko niille aikaa? Olisi kiva keskustella siitä, mitä me ylipäätään koulussa teemme. Sellaista keskustelua ei kannata käydä, jos on vain muutama minuutti aikaa, miettivät Cavén ja Huima.
Yötöinä arkkitehtuuria
Opiskeluryhmät ovat suuria. Kiirettä osastolla on muutenkin.
— Alussa kaikilla kursseilla sanotaan, että tämä on se tärkein kurssi. Toisena opiskeluvuonna pakollisiin kursseihin olisi jonkun laskelman mukaan pitänyt käyttää 90 tuntia viikossa. Siinä ymmärsi, että tärkeysjärjestys on valittava itse, kertoo Huima.
Vaikka arkkitehdin ammatti vaatii tuhottomasti työtunteja, eivät opiskeluajan kiire ja työmäärä ole sen enempää opiskelijan kuin opettajankaan mielestä ihan normaalia elämää.
— Minusta on tolkutonta, jos ei edes opiskeluaikana jää aikaa harrastuksille. Koulussa tehdään yötöitä, sanoo Cavén.
— Osastolla on toki niitä, joille arkkitehtuuri on todellinen intohimo. On myös opiskelijoita, jotka haluavat vain käydä jonkun monipuolisen koulun. Sekin voi olla ihan hyvä syy opiskella arkkitehdiksi. Mutta on niitäkin, jotka eivät paineiden keskellä edes uskalla kyseenalaistaa valintaansa, toteaa Huima.
Vaikea suunnan haku
Huima päätyi tekemään graafikon töitä jo ensimmäisenä opiskeluvuonna ja aikoo myös jatkaa niitä. Cavén ymmärtää häntä.
Taidemaalariksi valmistuttuaan Cavén itse alkoi sotkea maalin joukkoon kiinteämpää tavaraa. Lopulta maali jäi kokonaan pois.
— Suomen taideakatemia oli hyvä maalauskoulu, mutta rakentelu sopii minulle paremmin. Tajusin, että tässä ammatissa olen luultavasti loppuikäni, joten pitäähän siinä olla ilo mukana, sanoo Cavén.
Huima ja Cavén ovat sitä mieltä, että oma suuntansa on jokaisen valittava itse, mutta opettajien ja opiskelijoiden keskustelut voisivat auttaa suunnan haussa.
— Arkkitehtiosaston toimistot ovat täynnä oman alansa huippuja, joilla on varmasti silmää opiskelijoiden taipumuksille, pohtii Huima.
Opiskelijoilla puolestaan on monenlaisia taustoja ja monenlaista osaamista.
— Syksyllä kyselin yhdeltä ensimmäisen vuoden opiskelijalta, että missä olet opiskellut kuvataidetta. Se kundi tuli suoraan urheilulukiosta, Cavén kertoo.
— Joskus taas mietin, voiko arkkitehtiopiskelijalle sanoa, että sinusta olisi myös kuvataiteilijaksi.
— Tässä ammatissa olen luultavasti loppuikäni, joten pitäähän siinä olla ilo mukana.
Jaa tämä artikkeli: