Enrique asuu sorakadun varrella Suban esikaupunkialueella. Roskasäkit ovat jätteitä työkseen kierrättävien naapureiden työsaalis. Kuva: Javier Cuevas
Roskarallista rosvojahtiin
Enrique käy koulua suomalaisen kummin tuella.
Kolumbialainen Enrique Quiroga haluaa isona poliisiksi, jotta voisi palauttaa jätteitä kerääville vanhemmilleen heiltä vohkitun työhevosen.
– Hyväääää päiväääää!
Kolumbialaiset kolmasluokkalaiset tervehtivät niin pontevasti, että korvat ovat mennä lukkoon.
Pääkaupunki Bogotán esikaupunkialueella Subassa sijaitsevan pikkukoulun oppilaat kiemurtelevat pulpeteissaan. Meneillään on äidinkielen tunti. José Enrique Quiroga Vargas, 9, hymyilee ujosti takarivissä.
Pojalle on kerrottu, että vierailijat ovat tulleet tapaamaan juuri häntä, sillä hänellä on suomalainen kummi. Pieni käsi ojentuu varovasti. Katse on utelias.
– Hei, olen Enrique.
Oppilaiden tehtävänä on piirtää koulupukunsa ruutuvihkoon, värittää osat ja nimetä värit. Opettaja Sandra Clarijo haluaa, että univormuun liittyvät säännöt ymmärretään oikein.
– Puvun yksityiskohdat eivät ole selviä kaikille. Esimerkiksi sukkien kuuluu olla mustat tai siniset, mutta täällä näkee kaikenvärisiä, Clarijo selvittää.
Vihot täyttyvät. Enrique kävelee vuorollaan luokan eteen ja näyttää opettajalle piirrostaan. Käy ilmi, että hän on kirjoittanut mustan värin väärin.
– Mitä tässä lukee? Väri on negro, ei negor! opettaja ohjeistaa. Samalla selviää, etteivät Enriquen valkoiset sukatkaan vetele.
Kummiapu vei opintielle
Enriquen koulu Liceo Antonio Nariño on pieni ja köyhä, mutta täynnä energisiä ja innostuneita oppilaita. Osa opiskelee käytävistä luokkahuoneiksi eristetyissä tiloissa. Värikkäiksi maalatut seinät on koristeltu piirroksin.
Kun kolmasluokkalaiset saavat tietää, että vierailijat tulevat Joulupukin maasta, syttyy hillitön pyyntömyrsky.
– Sano Joulupukille, että tuo minulle kauko-ohjaimen! Barbie! Nukke! Auto! Playstation! Pyörä!
– Lahjoja ja siunausta Kolumbian pakolaisille, toivoo pieni tyttö epäitsekkäästi.
Moni oppilaista kuuluu alempiin sosiaaliluokkiin. Osa on muuttanut Subaan maansisäisinä pakolaisina, joita Kolumbiassa on 40-vuotisen sisällissodan jäljiltä yli kolme miljoonaa.
Köyhimmillä lapsilla koulu jää usein kakkoseksi, sillä heitä tarvitaan perheen leivän hankkimisessa, eivätkä varat riitä koulumaksuihin.
Enrique Quiroga käy koulua Suomen Lähetysseuran kummituen avulla. Kummin kuukausittaiset 25–50 euroa kuluvat koulumaksuihin, -kirjoihin ja muihin tarvikkeisiin.– Minulla on Suomessa kummitäti. Unohdin nimen, mutta hän on nuori, 21-vuotias ja lähettää minulle kirjeitä. Olen saanut valokuviakin, t-paidan ja kyniä, Enrique kertoo.
Ajatus vierailusta kaukaisessa Suomessa kutkuttaa 9-vuotiasta. Sen sijaan pitkä lentomatka epäilyttää: Enrique ei ole koskaan ollut lentokoneessa, saati matkustanut kotiseutunsa ulkopuolelle.
– Olisi pelottavaa viettää koko päivä lentokoneessa, hän aprikoi.
Vanhemmat keräävät roskia
Leveä soratie johtaa rauhalliselle pikkukadulle puolen tunnin kävelymatkan päähän koulusta. Keskellä katua kohoaa iso jäteläjä. Se on Enriquen naapureiden työsaalis, josta he penkovat kierrätettävän materiaalin.
Myös Enriquen vanhemmat José Gregorio Quiroga, 31, ja Sonia Vargas, 28, kierrättävät työkseen jätteitä. Pariskunta kaivaa roskapusseista lasia, pahvia, tölkkejä ja rautalankaa edelleen myytäväksi.
Kun Enrique saapuu koulusta puoli kahdelta iltapäivällä, vanhemmat tekevät lähtöä töihin.
– Quique! Äiti moiskauttaa poikansa poskelle suukon. Quique on lempinimi, yleinen lyhennös Enriquestä.
Vanhempien työpäivä päättyy aamuyhdeltä. Toisen keräyskierroksen he heittävät aamulla. Päivätienestiksi tulee 15 000–20 000 pesoa, mikä tekee noin 5–6 euroa.
Enriquen perhe maksaa kuukaudessa vuokraa 180 000 pesoa eli 56 euroa. Jotta elanto saataisiin kasaan, äiti työskentelee myös kotiapulaisena pari kertaa viikossa.
– Joskus rahat on vaikea saada hankittua. Kummituki on siksi todella suuri apu, josta kiitos Jumalalle. Ilman sitä Enriquella ei olisi koulukirjoja eikä muitakaan tarvikkeita, Sonia Vargas sanoo.
Enriquen veli Carlos Andres, 8, käy koulua iltapäivisin, jotta kotona olisi aina joku katsomassa Juan Davidin, 4, perään. Jätteenkeräys vaatii molempia vanhempia, joten isoveljet hoitavat pienintä vuorotellen.
– Enrique haluaisi tulla mukaamme töihin, mutta emme voi jättää Juan Davidia yksin. Joskus otamme kaikki lapset keräyskierrokselle, Vargas kertoo.
Intohimona jalkapallo
Enriquen perheen sinistä, kolmikerroksista kotitaloa asuttaa yhteensä neljä perhettä. Quirogat asuvat yksin pimeässä, kaksihuoneisessa pohjakerroksessa. Sinne siintää luonnonvaloa vain rakennuksen kattoikkunasta. Seinät ovat homeessa.
Enrique pomppii vanhempiensa huolellisesti pedatulla sängyllä ja hihittää. Yhtäkkiä hän huomaa, että vikkelä Juan David on löytänyt äidin piilottaman karkkipussin.
– Otan vain yhden! Tai kaksi, pikkuveli maanittelee ja pinkaisee pussin kanssa karkuun.
– Kaksi riittää! Puhe oli kahdesta! Isoveli kimpaantuu, tarttuu pussiin ja kätkee sen uudelleen.
Makeispussivoron nappaaminen ei kuitenkaan riitä. Enrique tähtää alan ammattilaiseksi.
– Haluan isona poliisiksi. Kun rosvot varastavat ihmisiltä, poliisi pidättää heidät. Meidän kotikulmillamme ryöstetään paljon, hän perustelee.
Perheeltä kähvellettiin äskettäin hevonen, jota vanhemmat käyttivät jätekärryjen vetäjänä. Nyt raskas kuorma on vedettävä itse, sillä hevosen vuokra maksaisi päiväpalkan verran.
Vanhempien lähdettyä jätemetsästykseen Enrique, Juan David ja naapurin lapset muuntavat kotikadun jalkapallokentäksi. Enriquella on pieni sydänvika, joten lääkäri on kieltänyt häntä juoksemasta kovaa.
Kielto ei kuitenkaan tulevaa poliisia pidättele. Aamuinen ujous on tipotiessään, kun Enrique laukoo ja harhauttaa pelikavereitaan tyynen itsevarmasti.
Ei kalaa, vaan kalastustaitoja
Värikkäät kuoret viuhuvat ilmassa, kun kummiohjelman koordinaattori Nelida Mora pinoaa postia Kolumbian luterilaisen kirkon IELCO:n toimistolla. Suomen ja Kolumbian välinen kummikirjeenvaihto kulkee toimiston kautta, jossa se tarkistetaan ja käännetään.
– Jos antaisimme lasten ja kummien kommunikoida suoraan keskenään, tulisi siitä kaaos. Lapset pyytäisivät lakkaamatta rahaa ja tavaraa, Mora uskoo.
Suomen Lähetysseura on tukenut Kolumbian kummityötä 20 vuoden ajan. Kummilapsia maassa on parhaillaan 257, joista yliopistoikäisiä 32. Kirkon paikalliskomiteat valitsevat tuettaviksi nimenomaan lapsista köyhimpiä.
– Äärimmäisessä köyhyydessä eläville pienikin apu on suuri. Kyse on lapsen tulevaisuudesta, jonka suunta riippuu siitä, pääseekö hän kouluun vai ei. Kun me autamme ensin lasta, lapsi auttaa myöhemmin koulutettuna perhettään, Nelida Mora sanoo.Suban esikaupunkialueen paikalliskoordinaattori Luis Alberto Rubiano on havainnut, kuinka lasten muutos näkyy heidän haaveissaan.
– Aikaisemmin usean unelma oli täyttää 15 ja tulla vanhempiensa tapaan roskienkierrättäjäksi. Nyt monet mielivät opintoja lukion jälkeen. He haluavat opiskella lääketiedettä tai astronomiaa, Rubiano kertoo.
– Toinen edistysaskel on lasten ymmärrys siitä, että heidän kotiseutunsa ulkopuolella on maailma. Moni ei ollut ennen retkiämme käynyt Suban ulkopuolella. Työtä on silti edelleen paljon, paljon ja paljon.
Kummiohjelman lisäksi Lähetysseura tukee Kolumbiassa ihmisoikeus- ja rauhantyötä paitsi kirkon, myös Luterilaisen maailmanliiton kautta. Sisäisistä konflikteista kärsivä Kolumbia on lähetysjärjestön tämänvuotisen Tasaus-kehitysyhteistyökampanjan pääkohde. Myös Helsingin seurakuntayhtymä tukee maan lapsi- ja nuorisotyötä, tänä vuonna 18 000 eurolla.
Apua annetaan nuorille, vanhuksille, naisille, sisäisille pakolaisille ja etnisille vähemmistöille. Käynnissä on myös ympäristöhanke, joka suojelee luonnonmetsiä ja vesilähteitä. Suomen ulkoministeriö rahoittaa hankkeita.
– Emme auta pelkästään materiaalisesti, vaan myös koulutamme ihmisiä. Ohjaamme esimerkiksi pakolaisia oikeisiin virastoihin. Emme anna kalaa, vaan opetamme kalastamaan. Muutokset näkyvät yksilöiden kautta yhteisöissä, korostaa kirkon sosiaalityöntekijä Giraldo Barajas.
Kirkon hankkeiden oletusarvo on, että Kolumbian valtio osallistuu kustannuksiin. Sisällissota ja konfliktit lihottavat köyhyyttä. Köyhyys ruokkii edelleen väkivaltaa, jos vaihtoehtoina ovat esimerkiksi äärimmäinen köyhyys ja palkkatyö aseellisissa joukoissa. Kierre on valmis.
– Valtiolla on velvollisuus osallistua ongelmien ratkaisuun. Onneksi luterilaisella kirkolla on uskottavuutta hallituksessa ja kaupunginvaltuustoissa. Dialogimme poliitikoiden kanssa on luottamuksellista, Barajas sanoo.
– Myös suhteemme Suomeen ja Lähetysseuraan on aina ollut erinomainen. Meillä on samankaltainen näkemys tavoitteista, vakuuttaa kirkon kehitysjohtaja Martha Wilches.
Jaa tämä artikkeli: