Pia Ingström kirjoittaa tyttären syyllisyydentunteesta.
Rujoutta päin
Pia Ingström: Äitiä ikävä. Schildts 2010.
1970-luku ei ollut vain vasemmistolaisuuden kulta-aikaa. Tuolloin päätään nostivat myös uudenlainen terapiakulttuuri ja arjen psykologisointi.
Suomenruotsalainen kirjallisuuskriitikko Pia Ingström hahmottelee kirjassaan psykokulttuurin leimaamaa omakuvaa 1970-ja 80-luvuilla. Samalla hän palaa juurilleen, karjalaistaustaisen äitinsä suvun historiaan. Kirjan nimestä huolimatta äiti on kirjassa aika pienessä roolissa, vaikka pohjavireenä onkin tyttären syyllisyydentunne äidin kuoltua.
Ensimmäinen osa keskittyy Ingströmin nuoruuden kokemuksiin. Valokeilaan pääsevät nuorena ahmittu mielisairauskirjallisuus, ryhmäterapia, raadollinen kesätyö mielisairaalassa ja oleskelu Turkissa.
Toinen, sosiologisen tutkielman oloinen osa kuvaa Ingströmin suomenkielistä sukua, eri toten karjalaisia enoja luokkaretkellä yhteiskunnassa etenemässä. Katkelmat omista ja äidin päiväkirjoista ryydittävät pohdintoja.
Se, miten vaikkapa kodin kirjahylly tai valtion takaamat opintolainat vaikuttavat ihmisen kasvuun ja tapaan toteuttaa itseään, on läsnä läpi teoksen. Yhteiskunnallisuutensa ansiosta kirja tarjoaa samastumispintaa ja vertailukohtia monelle.
Miksi nuori hakeutuu vierauden, jopa kärsimyksen, likaisen ja ruman piiriin? Kysymys nousee niin ulkopuolisuuteen keskittyvien lukukokemusten, sairaalatyön kuin Turkin-matkojen taustalta. Elämän karuus oli koettava. Äärimmäisen ruma oli nuoren Pian mielestä todellisinta.
Mielisairaalassa nähty lika ja kärsimys pohdituttavat vielä keski-ikäisenäkin. Työn eettinen arvo avautuu vasta ajan päästä. Arvokasta on, että siellä tunnustetaan ihmisen haavoittuvuus, eräs ystävä toteaa.
Rujouden imu voi juontua myös 1970-luvun terapialiikehdinnästä. Isän alkoholismin myötä koko perhe tutustui A-klinikan ryhmäterapioihin.
Omasta "psykofundamentalistien" sukupolvestaan Pia Ingström toteaa: "Vaalimme käsitystä siitä että totuus vapauttaa meidät ja että siksi sitä kannattaa esitellä kaikessa nuhruisessa kauheudessaan jatkuvasti, jotta se ei hyökkäisi takaapäin ja tuhoaisi elämäämme."
Muistelmatkin ovat Ingströmille jonkinlaista totuuden etsintää — ja kasvun kuvausta. Kasvu herättää syyllisyydentunnetta. Nyt häntä vaivaa se, miten ylimielisesti äitiä tuli kohdeltua. Lohdullista kyllä, äidin päiväkirjasta voi lukea, että myös tämä koki olevansa "inhottavan paljon fiksumpi" kuin oma äitinsä.
Jaa tämä artikkeli: