Ville Rannan piirtämässä kirkossa ei oikein tiedetä, miten nykymaailmassa pitäisi elää.
Rukouksia ja rakkaustarinoita
Pekka Puupää -palkinnon pari viikkoa sitten saanut oululainen Ville Ranta ilahduttaa irtonaisella kynällään, mutta ennen muuta ajatuksillaan.
Eräänlaisia rukouksia on pieni vihkonen, mutta sieltä löytyy paljon painavia oivalluksia. Ranta on piirtänyt uskontoa pohtivia sarjakuvia alun perin oululaiseen seurakuntalehteen.
Rukouksia Rannan piirrokset ja tekstit ovat ilman mitään ”eräänlaisia” vähennyksiä, sillä rukous on todellisuuden edessä olemista. Sille paikalle Ranta asettuu.
Vihkosessa luotaillaan muun muassa jumalayhteyden luonnetta, syntiä ja yksilönvapautta, suhdetta joihinkin Raamatun henkilöihin ja kirkkoa palvelulaitoksena, jossa uskontoa perustellaan hyötynäkökohdista käsin. Sivuilta löytyy riemastuttava parannussaarna niille hurskaille, jotka ovat erilaisuutta vihaavien puolella tai kahmivat valtaa ja omaisuutta. Mutta kun kirkon toimintastrategiaa uusitaan ja tutkaillaan asiakaslähtöisyyden vaatimia muutoksia, käveleekin ristiä raahaava Jeesus kokouspaikan ohi – ja kauhistunut komitea saa palata turvallisesti esityslistansa pariin.
Rannan jälki on rikasta ja värit murrettuja. Kyllä tästä pikkualbumista tunnistaa monia ihmisten yhteisiä tuntoja. Kun ihmiselle annetaan järki käteen ja käsketään hallitsemaan luontoa ja itseään, eihän sitä muuta voi kuin päätyä tuntemattoman ja yllättävän rajalle.
Harvoin näkee sarjakuvaromaania, joka on niin monitasoinen ja kirjallinen kuin Alison Bechdelin Hautuukoti. Monessa kuvassa ovat taustana lapsuuden ja nuoruuden romaanien sivut tai lehtileikkeet. Kirjallisuudesta ja kielestä puhutaan paljon. Bechdel käyttää kuvissaan ainoana värinä vihreän harmaata. Se riittää.
Hautuukoti on kuin Mullan alle -sarjan toisinto, mutta rakentuu fiktion asemasta kertojan omiin muistoihin. Bechdel varttui kodissa, jossa oli myös perheen isän hautaustoimisto. Lapset oppivat pienestä pitäen tulemaan toimeen isänsä ammatin inhorealististen yksityiskohtien kanssa.
Yhä uuteen lukemiseen houkuttava Hautuukoti liikkuu edestakaisin Alisonin lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Ikuinen kysymys on isän kuolema, mahdollisesti itsemurha. Alison etsii jo varhain omaa seksuaalista identiteettiään; sama etsintä leimasi hänen isänsä elämää.
Tyttären suhde isäänsä on kirjassa ristiriitainen. Isä ei avautunut Alisonille syvimmistä tunnoistaan eikä suuresti kommentoinut, kun tytär sen teki. Isän yksityiselämä ja julkisuuskuva olivat monta kertaa törmäyskurssilla.
Mutta toisaalta juuri oman identiteetin etsintä yhdistää heitä – tyttären mahdollisuudet omaehtoiseen elämään vain ovat toiset kuin isän.
Kaksi nuorta korealaista opiskelijaa ihastuu samaan tyttöön. Yölinja kertoo, mitä siitä seurasi. Pikkuisen kömpelöt hahmot ilmaisevat kuitenkin hyvin tunteita, jotka eivät katso aikaa eivätkä paikkaa.
Juuri tarinan tavallisuus ja keskeneräisyys – tyttö ei huoli pojista kumpaakaan – on sen valtti. Ihmiset eivät eroa toisistaan niin paljon kuin helposti luullaan. Se on hyvä löytö.
Blacksadin seikkailut ovat edenneet kolmanteen osaan. Diaz Canalesin kirjoittamassa Punainen sielu -kirjassa ihmisen ruumiilla varustettu kissaetsivä toimii Las Vegasissa kasinon turvamiehenä. Eletään kylmän sodan aikaa, ja atomienergia on kaiken hyvän alku ja juuri. Kommunistivainot alkavat pian.
Punainen sielu on tarinana historiallispoliittinen jännäri, ja sen vahvuus on nimenomaan tarinan eläinkasvoisissa hahmoissa. Blacksad itse on tässä tarinassa aikaisempaa surumielisempi ja vähän kömpelökin – varsinkin naisen edessä. Rakkaus tulee ja jättää.
Juanjo Guornidon kuvitus on yhtä upeaa kuin kahdessa aikaisemmassa albumissa. Varsinkin kaupunkimaisemat, erilaiset kurjuudenkuvat ja talojen sisätilat ovat hienosti toteutettuja. Pehmeä väritys sopii surumielisiin menetyksen tunteisiin erittäin hyvin.
Historian opiskelu kannattaa aina, eikä huonoimmasta päästä ole M. A. Castrén ja Siperian kielioppi. Castrén oli suomalainen tiedemies, joka 1800-luvun puolivälissä kulki Siperiassa suomensukuisten kansojen keskuudessa perehtymässä kieleen ja tapoihin. Kun tietää silloiset matkustusolot ja uhkaavat vaarat, ei voi kuin ihailla kauas Uralin taakse suuntautuneiden retkien uskaliaisuutta.
Ja kyllä Castrénin terveys matkoista kärsikin, mutta siitä huolimatta mieheen jäi pysyvä kaipaus. Jospa vielä kerran pääsisi… Vuonna 1851 Castrénista tuli ensimmäinen suomen kielen professori Helsingin yliopistoon. Seuraavana vuonna hän kuoli – matkat olivat vaatineet veronsa.
Teksti on Pauli Kallion ja kuvat Pentti Otsamon. Kuvien mustavalkoisuutta pehmentää harmaanvihreä väritys. Tietoa uralilaista kansoista, lähdekirjallisuudesta ja matkoista löytyy kirjan alusta ja lopusta.
Ville Ranta: Eräänlaisia rukouksia. Huudahuuda 2009. 116 s., 19 e.
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni. Like 2009. 238 s., 19,90 e.
Yong-Deuk Kwon: Yölinja. Huudahuuda 2009. 44 s., 10 e.
Díaz Canales, Juanjo Guarnido: Blacksad. Punainen sielu. Arktinen Banaani 2008. 56 s., 18 e.
Pauli Kallio, Pentti Otsamo: M. A. Castrén ja Siperian kielioppi. Otava 2008. 56 s., 31.80 e.
Jaa tämä artikkeli: