Runoilija Anna-Maija Raittilan sielunmaisema oli villi
Runojen ja virsien mestari etsi kirjoituksissaan ja elämässään yhteyttä, sanoo Raittilan lyriikkaa tutkinut Leena Mäkitalo. Mitä pidemmälle mennään, sitä tiheämmäksi runojen mystiikka käy.
Hänet tunnetaan erityisesti virsien ja hengellisten laulujen sanoittajana ja kääntäjänä, Helsingin Sanomien muistokirjoitus tiivistää 26.8.2012. Se Anna-Maija Raittilasta (1928–2012) muistetaan heti ensimmäisenä: se oli se virsirunoilija.
Olihan hän sitäkin, ja sen lisäksi ainakin hiljaisuuden matkasaarnaaja, retriittien kehittäjä, yhteisöllisyyden etsijä ja Taizé-yhteisön tunnetuksi tekijä. Mutta Raittila oli myös ja ehkä syvimmiltään runoilija, joka julkaisi yhteensä 11 runokokoelmaa vuoden 1947 Ruiskukkaehtoosta vuoden 1999 Paratiisini puut -teokseen.
Raittilan runot ottavat kristinuskon vakavasti, aiheesta väitellyt Leena Mäkitalo summaa.
– Ensimmäiset kokoelmat heti sodan jälkeen herättivät ihastusta. Runot välittivät sota-ajan tuntoja.
Sitten runouden ihanteet muuttuivat kohti niukempaa, modernistista ilmaisua. Kristinuskon kuvat vaikuttivat kirjoittajiin, mutta Anna-Maija Raittilalle kristillisyys oli yhä luovuuden ydintä, johon hän pitäytyi.
– Valtavirta etsi pettyneenä uutta. Raittila otettiin kyllä vakavasti runoilijana, mutta hän ajautui pitkäksi aikaa marginaaliin.
Tekstejä itäblokista
Anna-Maija Raittila oli paitsi runoilija, myös runouden kääntäjä. Hän käänsi kolmiosaisen Eurooppalaista uskonnollista lyriikkaa -teoksen ja oli erityisen kiinnostunut unkarilaisista kirjoittajista. Raittila matkusti ja vaali yhteyksiä rautaesiripun taakse. Mukana kulki aina salakuljetettuja tekstejä molempiin suuntiin. Matkaa vartioi saattaja, jonka katseen alta Raittila karkasi omille teilleen välittämään maanalaisia terveisiä.
Juuri unkarilaiset tekstit ja itäblokkiyhteydet vetivät nuoren kirjallisuudenopiskelija Leena Mäkitalonkin Raision seurakuntakodille kuulemaan Anna-Maija Raittilan kokemuksista. Siitä alkoi Mäkitalon innostus Raittilan persoonaan ja lyriikkaan, joka huipentui tänä kesänä tarkastettuun väitöskirjaan.
– Anna-Maijan karisma loi positiivista yhteenkuuluvuutta. Hänen kristillisyytensä oli avaraa, hänellä ei ollut oikeassa olemisen tarvetta, Mäkitalo luonnehtii.
Teologisia aineksia
Avaruus näkyy runoissakin, jotka imevät vaikutteita kristillisen maailman eri kolkista. Anna-Maija Raittilan synnyinkoti oli lestadiolainen, mutta myöhemmin hän irtautui liikkeestä. Silti runoissa on lestadiolaissaarnaajilta kuultuja lauseita, jotka ovat tarttuneet seurojen pikakirjoittajana toimineen Raittilan korvaan.
– Runoissa on valtavasti teologisia aineksia, joista lestadiolaisuus on yksi. Katolisuus näkyy mystikkojen kautta, ortodoksisuus taas ikoneissa, Leena Mäkitalo avaa.
Voimakkaat runokuvat käsittelevät toistuvasti hätää ja kärsimystä, kriisejä niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassakin. Mutta pimeys ei saa viimeistä sanaa.
– Punaisena lankana kulkee yhteenkuuluvuuden ääni. Ihminen ja luonto ovat yhtä ja ihminen on osa luomakuntaa. Sitä kautta syntyy yhteys ihmistenkin välille.
Raittila sai kokea omassa parisuhteessaan vereslihaisia vaiheita.
– Silti runoilijan ääni löytää yhteyden katkeamaisillaankin olevan suhteen keskellä, Mäkitalo tulkitsee.
Linnut inspiroivat
Runoilijan ääni kaikuu erityisesti Jeesuksen äidin Marian kautta.
– Marian seurassa tapahtuu oman erityisyyden tunnustaminen ja irtautuminen yleisestä normista. Nuori Maria suostuu siekailematta itseään suurempaan tehtävään tietämättä, onko siinä mitään järkeä. Se kutsuu oman äänen toteuttamiseen, Leena Mäkitalo kuvaa.
Poikansa ristin juurella seisova äiti on kärsimyksen jakaja.
– Maria hyväksyy kärsimyksen ja osoittaa, miten kärsiviin ihmisiin tulee suhtautua. Kärsimystä ei paeta tai torjuta, vaan se otetaan ja eletään läpi.
Anna-Maija Raittila löytää äänensä myös linnuissa, joita hänen runoissaan laulaa monilajinen parvi. Joskus runoissa puhutaan vain linnuista yleensä, toisinaan yksittäisistä lajeista.
– Varpuset symboloivat köyhiä ja näkymättömiä. Satakieli kuvaa ihmisen ehtymätöntä elämänvoimaa, joka on paratiisillista alkuperää, Mäkitalo analysoi.
– Linnun ääni hätkähdyttää runoilijan. Siitä syntyy yhtäkkinen ymmärrys: mistä on kyse, miten pitää toimia.
Elämysten lyriikkaa
Puut ja paratiisit rehottavat läpi Anna-Maija Raittilan tuotannon.
– Paratiisin puutarhassa on aina kesä, siellä on paljon valoa, laulavia lintuja ja virtaavaa vettä, Leena Mäkitalo kuvailee runojen maisemaa.
– Siellä on täydellinen yhteys.
Raittilan runojen puutarhat eivät ole maisema-arkkitehdin millilleen piirtämiä viheralueita, vaan villiä, koskematonta luontoa.
– Villiin puutarhaan liittyy ihmisen villiys, vietit, vaistot ja alitajunta. Paratiisi on paluuta villiyteen, jossa kielellisyys on epäolennaista. Siellä ollaan välittömiä ja vapaita haltuun ottamisesta ja sanallisesta määrittelystä.
Raittilan lyriikka on kauttaaltaan elämysten ja meditaation lyriikkaa. Mitä pidemmälle mennään, sitä tiheämmäksi runojen mystiikka käy, Mäkitalo pohtii.
– Paratiisi on sielunmaisema, joka on sekä takana että edessä. Viimeisissä kokoelmissa runon puhuja näkee maisemat ja vuorovaikutustilanteet jo paratiisielämyksen läpi.
Jaa tämä artikkeli: