Todellisuuden kerroksia. Anna Ahmatova Fontankan talossa -kirjassa on lähelle tulevia kuvia runoilijalle kuuluneista esineistä sekä Sanni Sepon taitavia kuvakollaaseja arkistokuvista ja Anne Hämäläisen uusista otoksista.
Runoilijan jalanjäljissä
Neuvostoliitto, joka tuomitsi ja vaiensi Anna Ahmatovan, on pirstaleina, mutta runoilijan säkeitä luetaan yhä.
Teksti Marja Kuparinen
Pick Me Gallerian näyttelyssä on esillä Pirjo Hämäläisen valokuvia Pietarissa olevasta Fontankan talosta, jossa sijaitsee nykyisin Anna Ahmatova -museo. Kuvat ovat olennainen osa myös Pirjo Aaltosen , Sanni Sepon ja Hämäläisen yhteistä kirjaa Anna Ahmatova Fontankan talossa . Tuntuu kuin Sepon kuvakollaasien läpi katsova runoilija olisi vain henkäyksen päässä.
Aaltosen teksti haarukoi talon elämää, mutta jättää myös tilaa kuville ja Ahmatovan runoille. Kokonaisuus on ilmava ja rikas. Elämä Fontankan talossa avautuu kirjassa epäsovinnaisena ja värikkäänä.
Ahmatova muutti Litenyi 53:ssa sijaitsevaan taloon vuonna 1918 ja asui siellä pari vuotta. Kun ero toisesta aviomiehestä oli tosiasia, Ahmatova palasi sinne taidehistorioitsija Nikolai Puninin luo. Asunnossa asuivat myös Puninin entinen vaimo Anna Arens ja Irina -tytär, vaihteleva joukko sukulaisia, kirjailijoita ja ystäviä. Elämä oli kaikkea muuta kuin pienen ydinperheen sovinnaisuutta, mutta minkäs teet, kun neuvostokansalaisen pakko olla kirjoilla jossakin esti eronneita muuttamasta erilleen.
Fontankan taloon tullessaan Ahmatova oli julkaissut jo viisi runokokoelmaa, yhdestä oli otettu peräti yhdeksän painosta. Neuvostoviranomaiset alkoivat jo 1920-luvulla suhtautua hänen runoihinsa yhä nihkeämmin, kunnes edessä oli lähes parinkymmenen vuoden julkaisukielto.
1930-luvun puolivälissä ja 1940-luvulla Ahmatova kirjoitti Stalinin suuren terrorin aikakauteen liittyvän runoelmansa Requiem , jonka hän omisti vangitulle pojalleen Lev Gumiljoville . Aika oli sellainen, ettei runoja voinut kirjoittaa paperille, vaan ne säilöttiin runoilijan itsensä, hyvän ystävän Lidia Tšukovskajan ja muutaman muun uskollisen muistiin.
NKP:n keskuskomitean asetus vuodelta 1946 pani runoilijan paikalleen:
”Ahmatova on tyypillinen kansallemme vieraan ja onton aatteettoman runouden edustaja. Hänen runonsa ovat pessimismin ja henkisen lamaantuneisuuden läpitunkemia ja edustavat vanhaa salonkirunoutta, joka on jähmettynyt porvarillis-aristokraattisiin esteettisyyden ja dekadenssin asemiin, ’taiteeksi taiteen vuoksi’. Ne kieltäytyvät kulkemasta tahdissa oman kansan kanssa, tekevät hallaa nuorison kasvatustyölle, eikä niitä voi sietää neuvostokirjallisuuden piirissä.”
Asetuksesta alkoi Ahmatovan kärsimysten tie, joka jatkui runoilijan kuolemaan saakka. Hänet erotettiin kirjailijaliitosta, minkä jälkeen hän ei voinut ansaita toimeentuloaan kirjallisella työllä. Monet kirjailijatoverit liittyivät parjauskampanjaan ja tuomitsivat lehdissä Ahmatovan ja hänen runonsa. Toisen parjaamisella saattoi itse välttää karkotusleirille lähettämisen. Puninin perhe ja kirjailijatoverit toimittivat Ahmatovalle rahaa ja ruokaa hengen pitimiksi.
Ahmatovan poika Lev Gumiljov oli vankileirillä ensin viisi, sittemmin kymmenen vuotta, ja vapautui vasta vuonna 1956, kymmenen vuotta ennen äidin kuolemaa.
1950-luvulla Ahmatovan runoja alettiin julkaista uudelleen, mutta vain 1946 jälkeen kirjoitettuja säkeitä. Pääteostaan Requiemiä sekä Runoelmaa ilman sankaria Ahmatova ei ehtinyt nähdä painettuna.
Vuonna 1965 Ahmatova kävi vastaanottamassa Oxfordin kunniatohtorin arvonimen. Tohtorinviittaa hän käytti myöhemmin marjametsässä.
Hänen kirkolliseen ruumiinsiunaukseensa vuotta myöhemmin osallistui yli 5 000 kuulijaa. ”Ja kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta ja niiden äänetön kuoro minut ympäröi ja ehkä vielä joskus minut tukehduttaa…”
Valokuvanäyttely Pick Me Galleria, Iso Roobertin-
katu 48. Avoinna 31.10. saakka ma–pe klo 10–17.
Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa. Into 2012. 27 e.
Jaa tämä artikkeli: