Henriikka Tavin uusi runokokoelma on nimetään Toivo.
Runoja menetyksestä ja yöllisistä maisemista
”Minä kirjoitan pitääkseni sinusta kiinni”, kirjoittaa Henriikka Tavi. Hän on yksi ajankohtaisista runoilijoista.
Sinä olet valo
Tomi Kontio: Ilman nimeä olisit valoa.
Teos 2011.
Tomi Kontion uudet runot ovat tunteellisia, filosofisia ja humoristisiakin havaintoja rakkaudesta ja elämästä. Niiden keskeisiä elementtejä ovat valo, aurinko ja näkeminen.
Rakastettuun otetaan välimatkaa, ja taas lähestytään: ”Olet liian lähellä että rakastaisin/ liian kaukana että ikävöisin.” Polttopisteessä on miehen ja naisen suhde, miehen, joka ”halusi naista niin tavanomaisesti, että se hävetti häntä”.
Rakkaus on arkea ja toisen läsnäolo itsestäänselvyyttä, joka runollisesti hahmottuu valona. Runojen nainen vilahtaa myös selän pehmeänä kaarena ja äitiyteen katoavana hahmona, jonka osa on luopua lapsesta, tulla erilliseksi ja nimelliseksi.
Kontio pohtii muun muassa sanontaa sanojensa takana seisomisesta: ”Vaikeampaa kuin sanojen takana/ on seistä niiden edessä.” On helpompaa jättää sanat taakseen kuin olla paljaana niiden edessä. Sanoilla voi peittää olennaisen.
Paikoin Kontion runot sortuvat sanoilla näpräämiseen. Lukija saa hakea merkitystä leikin keskeltä. ”Ole kaiku,/ ole kai,/ kuole.” Sanailun takaa piirtyy lohduton kuva ihmisen polusta: ensin ollaan kaiku, sitten eletään epävarmana omasta olemisesta ja lopuksi kuollaan.
Rakastetusta, sinästä tulee lopulta syy kirjoittaa, se pelkistyy kirjaimeksi: ”Olet käpertynyt s-kirjaimeksi,/ sulkenut silmäsi,/ lakannut miltei hengittämästä.”
Lohduttoman lohtu
Henriikka Tavi: Toivo. Teos 2011.
”Sinä olit väentungos päässäni” kirjoittaa Henriikka Tavi. Hänen Toivo-kokoelmansa runot kiertyvät menetyksen ja sen aiheuttaman tyhjyyden ympärille. Toki mukana on myös huumorin häiveitä ja kieli-iloja. Kehtolaulu kevyille otuksille -runossa leikitään ilman-sanalla ja tuloksena on optisen harhan tavoin toimiva runo. Lukija ei tiedä, kumpaan merkitykseen tarttua esimerkiksi lauseessa ”Ilman pyhyys on ilman syntiä”.
Samaa kahteen suuntaan kurottamista on esimerkiksi runossa Sinä olet minua vanhempi; ole vielä vanhempi. Tekstiin punoutuu toiveita siitä, että kuollut olisi vielä omalla paikallaan vanhempana. Paikoin tunteekin lukevansa kirjettä kuolleelle isälle.
Roolit menevät kuoleman myötä uusiksi. Isää voi hakea eri ihmisistä, itsestäänkin: ”Minä olen itse oma isäni.” Kuollut jättää ”mielettömän univelan” lisäksi perinnöksi vain tyhjää. Karua luettavaa ovat kuolleiden kuuluisuuksien synnyin- ja kuolinvuodet. Ne ovat osoitus väistämättömästä. Kirjoittaminen merkitsee kuitenkin jatkuvuuden tunnetta: ”Minä kirjoitan pitääkseni sinusta kiinni.”
Loppuosan perhosrunot kohoavat musiikillisina, kuvallisina ja runsaina. Tavin runot ovat kielitietoisia ja samalla riipaisevan avoimia.
Surun matka
Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. WSOY 2011.
Heidin Liehun runoissa on suruprosessin tuntu. Kirkkaista luontokuvista rakentuu matka suruun ja siitä etäämmälle: ”Surun vuori,/ näköalapaikka.” Sieltä avautuu kuulaita maisemia sekä hetkiä ja välähdyksiä, joissa runon minä on kuin irtileikattu entisestä ja samalla ymmällään itsestään. Teos huokuu silti rauhaa ja voimakasta yhteydenkokemusta maailmaan. Surun liepeiltä ei ole kiire pois.
Menetetty on ollut läheinen ja menetys totaalinen: ”kaikki on muuttunut menneisyydeksi”. Menetyksen hyväksyminen kestää aikansa. Kivun kestoon ei voi itse vaikuttaa, vaikka herkeämättömästi yrittäisi kontrolloida sitä: ”Jos olen polvillani/ tuon hauraan leinikin edessä koko sen elämän ajan/ menetänkö/ sen yhtään hitaammin?” On viivyttävä ikävässä ja kaipuussa, mutta silti kaipuustaan voi luoda kuvia, katsella sitä kuin lokkeja, jotka ”lepäävät kuin/ ikuisuudessa”.
Suru pelkistää havainnotkin: ”Koivut/ välkkyvät/ eivät luettele minulle/ oikeaa tai väärää/ Vain valoa.” Luonnon kauneus saa uuden ulottuvuuden. Voima alkaa näyttäytyä sammuvissa kasveissa: ”Eikö jokainen putoava kukka/ ole nielaissut auringon voiman/ mykiöönsä.” Ja niin surijakin alkaa hippusen verran kiinnittyä jälleen elämään, vaikka kuinka pienen elämyksen kautta.
Liehu on kirjoittanut hienoja, konstailemattomia runoja surusta.
Merinäkymiä ja kivipuutarhoja
Pauliina Haasjoki: Aallonmurtaja. Otava 2011.
Aallonmurtajan maisemissa on maagista ja salaperäistä kuin lapsuudessa. Pauliina Haasjoen runot vievät merinäkymiin, lentokoneeseen ja kivipuutarhoihin. Lauseet lentävät vuolaina ja haravoivat yöllisiä maastoja, tähtikarttaa, kiviä, joihin aika tiivistyy, unia ja muistamista.
Runojen minä kyselee lievästi ahdistuneena: ”Tiedättekö mitä pelkään? Että se mikä tuntuu viisaudelta/ on poispäin maailmasta./ Kohti jotakin hyvää sydäntä, lävitse heijastuvaa,/ alusta alkaen tuttua jonne palata./ Pois siitä, mikä tapahtuu nyt.” Pois toisiin maailmoihin, uneksunnan asteelle nämä runot silti vievät. Sellaisissa sfääreissä voi nähdä kaiken toisin, viisaamminkin.
Isot kysymykset kuten maailmankaikkeuden synty ja loppu pohdituttavat Haasjokea. Hän sivuaa myös eläimen osaa maailmassa: ”Jos maailma kerran järjestettäisiin uudelleen, eläimiltä kysyttäisiin, tahtovatko ne jatkaa tehtävässään.”
Runojen minä ihmettelee muistojen kerroksellisuutta: ”Joskus tuntee olevansa aivan lähellä mennyttä hetkeä, se on vain ohuen seinän takana ja sen luona on lukemattomia muita, ne asuvat yhdessä toisenlaisessa maailmassa.” Hän elää suorastaan muistojen ja tapahtumien tulvassa: ”On niin paljon kerrottavaa jos halutaan kertoa kaikki,/ vaikka antaisikin ajatuksen olla suurpiirteinen harava.” Se ei silti kahlitse sanomisen halua.
Teoksen tunnelma on lempeän utuinen, jotenkin satumainen. Runot sopivat pitkiin ja pimeisiin iltoihin ja öihin.
Merkitysavaruuksia
Harry Salmenniemi: Runojä. Otava 2011.
Harry Salmenkiven runoissa on levoton tunnelma. Sen osoittaa jo tieten tahtoen väännetty nimi Runojä. Eheitä merkityksiä ei hevin löydy, mutta kiinnostavia ja oudosti rinnastettuja lauseita sitäkin enemmän. ”Ei ole muita kysymyksiä kuin kysymys elämisen mielestä” tai ”Se mikä liikuttaa meitä on meissä itsessämme”. Lukijan osa on työläs mutta hedelmällinen.
Pelkästä kielestäkin voi nauttia, sen todistavat syysrunot. Ne houkuttavat ääneen lukemiseen: ”Yksinäisyyden isättömyys, äidittömyys, työttömyys. Työttömyyden häpeällisyys, häpeällisyyden räsyinen kärsimys.”
Samalla runot peilaavat aikaansa. Meditaatio-osiossa lauseita on silputtu tietoisuustaitoharjoituksista. Samaan tekstiin leikkautuu maailmanlopun ja tuhon kuvia sekä kertovia lauseita jostakusta labyrintin kulkijasta.
Kokoelmassa leikitään myös välimerkeillä, sivunumerot puuttuvat kokonaan. Mikähän idea kaiken takana on? Kustantajan sivuilta selviää, että kyse on flarf-runoudesta. Siinä lauseita haetaan internetistä, yhdistellään mielivaltaisesti ja käytetään tietoisesti kirjoitusvirheitä. Flarf-runo rinnastaa erilaisia kielenkäyttötapoja ja kritisoi siten yhteiskuntaa. Vaarana on sanahölinän vaikutelma, tai että lukija hahmottaa runot pelkkinä kollaaseina. Salmenniemi onnistuu kuitenkin luomaan kiinnostavia merkitysavaruuksia.
Jaa tämä artikkeli: