Runosilta ajattomaan aikaan
Poljentona kalevalaisessa kahdeksantavuisessa, neli-iskuisessa laulussa on keinuva liike. Se on vienyt mukanaan äänitaiteilija Outi Pulkkisen.
Runolaulun harjoitteleminen käy parhaiten autoa ajaessa tai sauvakävelyllä. Äänitaiteilija Outi Pulkkinen, 42, haluaa ylläpitää siltaa vanhimpaan kielelliseen ja musiikilliseen perinteeseemme.
Maailma on muuttumassa hullummaksi. Tulevaisuuden avaimia ei ehkä löydykään teknologiasta vaan on käännyttävä katsomaan taaksepäin. Runolaulu on väylä vanhaan tietoon, jota tarvitaan vielä, Pulkkinen uskoo.
Hänet löytää Helsingin uudesta musiikkitalosta, jossa sijaitsee myös Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosasto. Harmaankiiltävissä tiloissa ei näy merkkiäkään mistään viime vuotta vanhemmasta perinteestä. Ikivanhat laulut on taltioitu virtaviivaisiin koteloihin ja virtuaalivarastoihin.
Pulkkinen on parikymmentä vuotta syventynyt runolaulun maailmaan. Valmistumassa on taiteellinen tohtorintutkinto, Sileän tilan laulu, jonka aiheena on muinainen suomalainen musiikki ja vapaa improvisaatio. Tutkintoon liittyy muun muassa kahdentoista ”runolaulumatkan” konserttisarja, joissa taiteilija laulaa ja soittaa jouhikkoa.
Suomeen kehittyy nyt uusia runonlaulajia akateemisen koulutuksen kautta.
Vapaus on se, mikä Outi Pulkkista – entistä klassisen pianon- ja sellonsoiton taitajaa ja Savonlinnan taidelukion kasvattia – kansanmusiikissa kiehtoo. Runoa voi laulaa joko aina samalla tavalla tai joka kerta luovasti muunnellen ja improvisoiden.
– Yhdestä runosta voi löytyä kymmeniä variaatioita. Tutustun niihin kaikkiin, pyörittelen suussani. Voin joka kerta yhdistellä säkeitä eri tavoin. Laulusta tulee oman näköistäni, kuten kansanmusiikissa aina, Pulkkinen kertoo.
Runomitan oppiminen on ollut poikkeuksellinen haaste.
– Mutta mitta myös auttaa painamaan mieleen runosäkeitä, jopa tuhansien runosäkeiden varastoa. Ja mitan avulla voin itsekin luoda säkeitä, kun tiedän, miten sanat asettuvat säkeeseen.
Poljentona kalevalaisessa kahdeksantavuisessa, neli-iskuisessa laulussa on keinuva liike: sama kuin painon vaihtuessa jalalta toiselle, keinun tai kehdon heilahduksessa ja sauvakävelyssä.
Peruspoljennon lomassa puikkelehtivat rytmit ja sävelmät ovat Pulkkisen mukaan yhtä hienosyisiä ja moninaisia kuin runotkin. Käsitys kalevalaisen runolaulun monotonisuudesta ei pidä lainkaan paikkaansa.
– Arkistoäänitteiltä olen kuunnellut samoja lauluja, joita Kivennavalta kotoisin ollut äidinäitini lauloi. Kun lauloin niitä, oma äitini tunnisti ne lapsena kuulemikseen, tyttärentytär kertoo.
Runolaulua laulaessaan Outi Pulkkisella on usein silmät kiinni.
– Laulu ei ole suoritus. Haluan vaan kuunnella itseäni ja antaa yleisönkin olla rauhassa. Levosta voi lähteä useampaan suuntaan kuin jännittyneestä tilasta, hän sanoo.
Uppoutumalla pitkiin runolauluihin ja jouhikon sitkeän kaihoisaan ääneen nykylaulaja haluaa päästä sisään vanhaan aikakäsitykseen ja haltioitua. Ainakin tietoisuudentila muuttuu aivoaaltojen laskiessa, ja mieli rauhoittuu. Jäljelle jää pumpulimainen, sileä, vapaa tila, vailla viittoja. Aika katoaa.
– Parasta on silloin, kun en itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Heittäydyn vaan ja luotan. Jossain vaiheessa kappale muuttuu musiikiksi, joka vaan on, taiteilija kiteyttää.
Pulkkinen haluaa välittää ihmisille kokemusta menneiden aikojen tavasta käyttää maata, aikaa, voimia ja mieltä.
– Monissa eeppisissä runoissa liikutaan veneellä. Kun Väinämöinen tekee venettä, tekeekö hän henkiveneen, jolla liikutaan toiseen maailmaan?
Viime aikoina Outi Pulkkinen on siirtynyt kohti täysin vapaata lauluimprovisaatiota, jossa instrumenttina on oma ääni.
Hän myös säveltää, levyttää, ohjaa ja esiintyy muun muassa lauluyhtye MeNaisissa sekä puolisonsa, kansanmuusikko Jouko Kyhälän kanssa. MeNaiset on ensimmäisiä parin viime vuosikymmenen aikana syntyneistä vanhaa runolauluperinnettä uudelleen luovista yhtyeistä.
Teksti Katri Simonen
Kuva Sirpa Päivinen
Jaa tämä artikkeli: