Ruokajakelun tarpeellisuudesta
Eija Helena pohti kirjoituksessaan (Kirkko ja kaupunki 9.12.), saisiko leipäjonojen sulkeminen ihmiset sisuuntumaan ja ansaitsemaan itse oman ruokansa. Olen itsekin välillä miettinyt olemmeko me suomalaiset hemmoteltuja vetelyksiä. Meillähän on asiat varsin mallikkaasti. On työttömyysturva, yleinen terveydenhuolto, ilmainen peruskoulutus ja niin edelleen. Kaikki on kiinni jokaisesta itsestään. Jos ei meinaa jaksaa, niin katse vain menneille vuosikymmenille, jolloin asiat olivat paremmin tai ainakin kansa sisukkaampaa.
Köyhyyden voi laskea tai määrittää tulojen perusteella, mutta itse olen kokenut olleeni köyhä vain lyhyen jakson elämäni aikana, vaikka tienaan yhä alle tuhat euroa kuussa (EU:n määrittelemä köyhyysraja Suomessa 2015 on 1166 euroa kuukaudessa yhden hengen taloudessa).
Opiskelujeni alkuvaiheessa olin niin uupunut, etten jaksanut tehdä iltaisin töitä, parisuhteeni rakoili ja tunsin olevani todella yksin. Jos sain vanhemmiltani pientä avustusta, kävin todellakin istumassa kahvilassa tai baarissa, sillä tuntui, että tarvitsin jotain tuttua, jonkin paikan missä normaalitkin ihmiset näkivät toisiaan. Tuona aikana kävin ehkä viisi kertaa Hurstin valinnassa tai opiskelijoiden ruokajakelussa. Se tunne, että sinua autetaan kysymättä tiliotetta tai moralisoimatta elämäntavoista, teki ainakin minut todella onnelliseksi.
Vaikka tunsin olevani köyhä, uupunut ja ehkä joidenkin mielestä laiska ja hemmoteltu, sain silti apua. Pääsin ylitse pahimmasta uupumuksesta ja mieli alkoi kirkastua. En sen koommin ole leipää jonottanut, mutta olen kiitollinen kaikille niille, jotka auttavat pyyteettömästi heikommassa asemassa olevia.
Henri Tuure
Helsinki
Jaa tämä artikkeli: