Ruovikkouoman salat
Korppi korahtelee, käki kukkuu, kyy sujahtaa polun poikki. Jo kättelyssä Porvarinlahti osoittaa yhä olevansa mehevä luontopaikka. Sen pohjukan lehtorinteiden kiurunkannukset ja valkovuokkomeret vahvistavat käsitystä.
Lahden tunnelma muuttui rajusti seitsemisen vuotta sitten, kun sen ylitse rakennettiin Vuosaaren satamaradan silta. Nyt siihenkin alkaa silmä jo tottua. Kapoisen kaksikilometrisen lahden perällä, lähellä ulkoilusiltaa, on muinaisjäänteiksi luokiteltuja louhoslampia. Vastarannalla toimii yksi Helsingin viimeisistä maatiloista.
Ensivaellukseni paikalle 1980-luvun alussa tapahtui mukulakivettyjä tykkiteitä Vuosaaren jo kadonneista takametsistä. Porvarinlahden liepeillä oli hyvin syrjäinen torppa, Borgarstrand, kuin toiseen aikaan kuulunut. Silta lahden ylitse oli kyhätty veteen uppoavista levyistä, vähät polut olivat savivelliä. Myöhemmin laskin kumiveneen ruovikkouomaan ja löysin matalikossa lepäävän laivanhylyn. Porvarinlahti alkoi tuntua todelliselta rajaseudulta.
Upean yhtenäisen luontoretken saa kulkemalla Mustavuoresta Porvarinlahden kautta Kasakalliolle tai Talosaareen asti. Porvarinlahden pohjoispuolella humiseva Labbacka on Helsingin ehkä tuntemattomin kookas metsäalue. Eipä siellä samotessa arvaisi, että syvällä jalkojen alla ulvoo tunnelissaan Kehä III.
Marko Leppänen
Kerro meille paikasta, josta kannattaisi tehdä juttu: toimitus@kirkkojakaupunki.fi.
Jaa tämä artikkeli: