Toivoa vai ei? Titta Leikkari hoiti miestään loppuun saakka mutta miettii yhä, mikä osuus oli saattohoitoa. Aiheesta keskustellaan Tuomiokirkon kryptassa ensi keskiviikkona.
Saattajan roolissa
Titta Leikkari oli puolisonsa saattohoitaja tietämättään. Hän toivoo, että kuolemasta puhuminen auttaa muita vakavan sairauden varjossa eläviä.
Teksti Laura Pörsti
Kuva Sari Gustafsson
Vuosi sitten Titta Leikkari meni joka aamu yhdeksitoista Laakson sairaalaan. Siellä makasi vuodepotilaana hänen miehensä Erkki, jonka haavat eivät olleet parantuneet munuaissiirron jälkeen. Mies oli luuta ja nahkaa, varjo entisestä, mutta halusi joka päivä nousta sängyssään jumppaamaan.
– Autoin arkitoimissa ja vein hänelle syötävää ja juotavaa. Luin ääneen kirjoja, katsoimme elokuvia ja maksoimme laskuja. Huoneesta tuli vähän kuin koti, Titta Leikkari sanoo.
Hän lähti sairaalasta vasta viiden tai kuuden aikaan, söi jotakin, veti päälleen maripaidan ja väsähti television ääreen. Muuta ei jaksanut.
Erkki Leikkari oli sairastunut harvinaiseen kivessyöpään jo vuonna 1976, 25-vuotiaana. Siitä oli seurannut lukuisia muita sairauksia. Sydän reistaili, tuli uusi syöpä ja aivoinfarkteja. Välillä elämä sujui normaalisti, mutta lopulta pettivät munuaiset.
Viimeisellä kerralla sairaalassa vierähti kahdeksan kuukautta. Erkin tila pysyi muuttumattomana, kunnes eräänä kesäpäivänä tapahtui käänne.
– Oli kova helle, eikä Erkin elimistö enää kestänyt sitä. Kun tulin sairaalaan, ehdin nähdä hymyn ja siniset silmät, mutta hän teki jo lähtöä, Titta Leikkari kertoo.
Erkki kuoli 28. heinäkuuta 2014.
Ensi keskiviikkona Titta Leikkari osallistuu Tuomiokirkon kryptassa saattohoitoaiheiseen keskusteluiltaan. Hänen kanssaan paneelissa asiaa pohtivat ylilääkäri Paula Poukka, apulaisosastonhoitaja Ann-Mari Öhman ja sairaalapastori Merja Hållfast. Tilaisuus on osa helsinkiläisen sairaalasielunhoidon 90-vuotisjuhlavuotta.
– Haluan puhua kuolemasta, koska mieheni oli niin rohkea. Toivoisin vakavasti sairaiden omaisille uskallusta puhua asioista myös sairaalassa, Leikkari sanoo.
Hänen puolisonsa kohdalla saattohoitopäätös tehtiin vasta viimeisenä päivänä. Leikkari ei vieläkään tiedä, olisiko se kannattanut tehdä jo aiemmin.
– Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli jo pitkään saattohoidosta. Olimme puhuneet kuolemasta paljon keskenämme, ja aina ennen lähtöäni Erkki halusi, että rukoilemme ja veisaamme.
Toivo kuitenkin eli. Lääkärikin sanoi, että ihmeitä voi tapahtua. Pariskunta nauroi paljon yhdessä, kuten aina.
– Erkki sanoi, että 43-vuotisen avioliittomme salaisuus on se, että minä nauran hänen vitseilleen.
Vakava sairaus vahvisti hengellisten asioiden merkitystä Leikkarien elämässä. Koko sairaala-ajan korvaamaton tuki oli sairaalapastori Mari Kivisestä, joka kävi Erkin luona vähintään kerran viikossa. Keskustelulle oli valtava tarve niin sairaalla kuin hänen omaisillaan.
– Olin koko viime kevään hirveän vihainen siitä, että Erkki joutui kärsimään niin paljon. Marin kanssa puhumisesta oli siihen suuri apu, Titta Leikkari sanoo.
Pienet eleet tulivat vakavan sairauden keskellä tärkeiksi: se, kun hoitaja hymyili tai silitti päätä, tai se, kun toinen hoitaja koputti hienotunteisesti oveen tullessaan huoneeseen.
Titta Leikkarista olisi tärkeää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa mietittäisiin ihmisten arvostavaa kohtaamista. Kaikki sairaalojen käytännöt eivät ole hyviä.
– Joskus huonokuntoista ihmistä pestessään hoitajat alkavat puhua omia asioitaan potilaan pään yli. Se on aika loukkaavaa. Aina pitäisi muistaa, että potilas ole sairaalan omaisuutta. Hän on ihminen, jolla on perhe ja historia, Leikkari muistuttaa.
Hän on jälkeen päin tyytyväinen siitä, että vietti niin paljon aikaa puolisonsa kanssa sairaalassa ja että hänen annettiin osallistua hoitoon.
– Ainakaan ei jäänyt sellaista tunnetta, että olisi pitänyt.
Titta Leikkari uskoo valmistautuneensa kuolemaan vaistonvaraisesti, koska puoliso oli sairas niin pitkään. Kuitenkin se yllätti niin hänet kuin ystävätkin. Erkki oli aina selvinnyt.
– Mieheni sanoi aina, että kuolema tulee hypyn lailla. Niin se tuli. Aluksi suru hyökkäsi kuin tsunami milloin mistäkin. Nyt se on vaihtunut iloon ja kiitollisuuteen siitä, että sain kokea rakkauden, Titta Leikkari toteaa.
Kuka saattaa kuolemaan? Keskustelua saattohoidosta Tuomiokirkon kryptassa, Kirkkokatu 18, keskiviikkona 18.3. kello 17.30. Keittoa tarjolla kello 17, hinta 3 euroa.
Jaa tämä artikkeli: