Taistelun jälkeen. Saksalaiset jääkärit Leppävaaran asemalla huhtikuussa 1918. Taustalla oikealla näkyy myös Albergan kartano.
Säätyjen sota jätti haavoja
Työväenliike ja kirkko kulkivat itsenäisyyden alussa rinnakkain ja vastakkain.
Itsenäisen Suomen ensimmäisen sodan kävi kahtiajakautunut kansa, jossa toisella puolella olivat hallitusta tukeneet valkoiset, toisella työväenliikettä edustaneet punaiset. Sodanjälkeisessä, valkoisessa Suomessa häviäjien kohtelu oli tylyä. Myös kirkon johto jakoi valkoisten näkemykset ja asetti sodan punaisten syyksi. Tutkija, teologian tohtori Niko Huttunen havainnollistaa tilannetta espoolaisella esimerkillä:
”Espoon tuomiokirkon sisätiloista voi löytää kivitaulun, johon on kirjattu sisällissodassa kaatuneiden nimet. Punaisten riveissä taistelleet on jätetty taulusta pois. Olisi ollut skandaali tehdä toisin.”
1900-luvun alussa Espoon poliittinen väri oli huomattavan punainen. Espookin sai osansa lisääntyvistä teollisuusalojen työpaikoista, ja vuonna 1903 käyttöön otettu Pasila–Karjaa-junarata toi pitäjään muuttoliikettä Helsingistä. Uusia asutuskeskuksia syntyi Leppävaaraan, Kiloon ja Kauniaisiin.
Vaikka espoolaisista 70 prosenttia sai elantonsa maataloudesta, alueelle syntyi varhain voimakas työväenliike. Liikkeen ajatukset vetosivat yhtä lailla torppareihin ja talonpoikiin. Vuoden 1903 aikana Espooseen perustettiin jo kolme työväenyhdistystä.
Helmikuussa 1899 Venäjän keisarikunta aloitti Suomen autonomisen aseman murentamiseen tähtäävän venäläistämisohjelman, joka tunnetaan Ensimmäisenä sortokautena. Sortokauden tapahtumat huipentuivat lokakuun 1905 suurlakkoon Helsingissä, joka oli työväenliikkeelle suuri voimannäyttö Suomen puolesta.
Myös Espoossa osallistuttiin lakkoon lopettamalla työnteko päivän ajaksi. Paikallinen työväenyhdistys lähetti Helsinkiin tarkkailijan. Seuraavat vuodet merkitsivät huomattavaa paikallistason aktivoitumista osuuskaupan perustamisen, vappumarssien ja uusien yhdistysten myötä.
Suomenkielisen työväestön muuttoliike kasvatti työväenliikkeen kannatusta entisestään. Vuosina 1907–1917 espoolaisten äänet valtiollisissa vaaleissa jakautuivat käytännössä Ruotsalaisen Kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien kesken. Tämä heijasti alueen kieli- ja luokkajakoa: yhtäällä ruotsinkieliset maanomistajat, toisaalla suomenkieliset työläiset ja talonpojat.
Kirkkokin joutui reagoimaan Venäjän sortotoimiin. Virallisesti arkkipiispa Gustaf Johansson ja muu kirkon johto harjoitti myöntyvyyspolitiikkaa. Pappissäädyn puhemiehenä Johansson oli näkyvä vaikuttaja vielä ennen eduskuntalaitokseen siirtymistä järjestetyillä säätyvaltiopäivillä.
Tutkijatohtori Hannu Mustakallio muistuttaa, että Johansson oli konservatiivinen maallisen esivallan kannattaja.
”Toisaalta Johanssonille oli helpotus jättää valtiolliset tehtävät, toisaalta hän vastusti uutta kansanvaltaa ’demonisena’ ja jätti äänestämättä vaaleissa”, Mustakallio kertoo.
Papiston sympatiat olivat kuitenkin passiivista vastarintaa kannattaneen perustuslaillisen oikeiston puolella. Espoossa papisto osoitti mieltään vuonna 1901 kieltäytymällä kuuluttamasta Suomen oman sotaväen kumonnutta asevelvollisuuslakia ja laatimasta listaa asevelvollisista Venäjän armeijalle.Esimerkiksi Espoon kirkkoherraksi vuonna 1907 valittu Karl Oskar Fontell oli vannoutunut peruslaillinen ja poliittinen aktiivi, joka toimi pappissäädyn edustajana valtiopäivillä vuosina 1894–1906.
Samaan aikaan kirkon ote kansasta heikkeni. Työväenliikkeen valtaosalle kirkko oli aatteellinen vihollinen, jota arvosteltiin avoimesti. Espoon seurakuntakertomuksissa kannettiin huolta jumalanpalveluksen kävijämäärien laskusta ja kodeissa vietettävien lukukinkerien hiipumisesta. Oma ongelmansa oli myös aviottomien lasten lukumäärän kasvu, erityisesti työläisperheissä.
Vielä ennen marraskuun 1917 yleislakkoa ja itsenäisyyttä arkkipiispa Johansson kritisoi maassa vallitsevaa "anarkiaa” väittäen kansan vieraantuneen Jumalasta. Suurlakon aikana osa työväenliikkeestä radikalisoitui ja lakon aggressio purkautui poliittisena väkivaltana.
Itse sisällissodan aikana Espoo välttyi isoilta kahakoilta.
Sodan sytyttyä tammikuussa 1918 punaiset valtasivat Espoon kunnallishallinnon nopeasti ja ilman vastarintaa. Huhtikuussa valkoisia tukeneet saksalaiset jääkärit valtasivat alueen lyhyen Leppävaarassa käydyn taistelun jälkeen.
Ristiriidat korjautuivat viimeistään suomalaiset yhdistäneiden talvi- ja jatkosodan aikana. Asevelipappien rintamakokemukset auttoivat kirkkoa ymmärtämään myös punakapinan synnyttäneitä tuntoja. Sotien jälkeen vallinnut kansankirkkoajattelu on Mustakallion mukaan muuttanut myös kirkon roolia politiikassa.
”Kirkko on siirtynyt puoluepolitiikan ulkopuolelle ja keskittynyt tuomaan keskusteluun lähinnä moraalisia näkökulmia. Kansanedustajina toimivilla kirkonmiehilläkään ei ole enää säätyvaltiollista painoarvoa, vaan he ovat tässä suhteessa yksityishenkilöitä”, Mustakallio tiivistää.
Lähteet: Matti J. Lahti: Espoo – Maalaispitäjästä suurkauppalaksi. Espoon kaupunki 1975. Eeva Ojanen: Espoon seurakuntahistoria. Espoon seurakunnat 1990. Tero Tuomisto: Espoon työväenliikkeen historia 1950-luvulle. Espoon kaupunki 1984. Sisällissota 1918 ja kirkko. SKS 2009.
Jaa tämä artikkeli: