Miira Viitasen kaksivuotias Paju-poika kuuntelee satuja innoissaan monta kertaa päivässä. Kuva: Sirpa Päivinen
Saduissa voi käsitellä perheen ristiriitoja ja muita pelottavia asioita
Monet kansansadut ovat olleet alun perin aikuisille tarkoitettua viihdekirjallisuutta. Saksalaiset Grimmin veljekset muokkasivat ne lapsille paremmin sopivaan muotoon.
Helsinkiläinen Miira Viitanen lukee kaksivuotiaan Paju-poikansa kanssa monta satua päivässä. Erityisesti poikaa kiehtovat kuvakirjat ja eläinsadut sekä Richard Scarryn ja Astrid Lindgrenin kirjat.
Parasta satuhetkissä on yhdessä vietetty aika, turvallisuuden tunne ja vastavuoroisuus.
– Paju kääntelee sivuja ja näyttää kuvia. Kirjoista syntyy usein keskustelua, esimerkiksi siitä, missä Peppi Pitkätossun isä ja äiti ovat ja kuinka Peppi pesee lattiat luistelemalla veden päällä, Viitanen kertoo.
Kirjastossa äiti ja poika käyvät viikoittain, ja joskus kirjalöytöjä tehdään myös kirjakaupasta tai nettikirpputoreilta. Paju rakastaa kirjoja, hän on kirjakaupoissa aivan yhtä täpinöissään kuin lelukaupassa.
– Paju tykkää jännittävistä saduista ja käsittelee niiden avulla pelkojaan. Hän kyselee, missä kummitukset asuvat ja mitä ne tekevät. Saduissa voi tapahtua asioita, joita ei oikeasti tapahdu. Siellä joku voi lentää vaikka taikamatolla.
Viitanen lukee poikansa kanssa satuja yleensä vanhan puutalonsa sohvalla tai nojatuolissa, mutta iltasadut luetaan aina sängyssä. Viitasen isä oli kirjapainoalalla, ja kodissa oli paljon kirjoja. Viitasella on tallessa jopa 1930-luvulla painettuja Grimmin satuja, jotka ovat kulkeneet mukana monilla mökkireissuilla ja matkoilla.
Kun susi söi Punahilkan
"Mutta isoäiti, miksi sinulla on noin suuri suu?" "Jotta voisin syödä sinut paremmin", tokaisi isoäidiksi pukeutunut susi Punahilkalle isoäidin peittoihin kääriytyneenä. Tämä Grimmin veljesten klassikko kertoo pienestä tytöstä, joka isoäidin luo mennessään joutuu viekkaan suden kitaan.
– Sen alkuperäinen, 1600-luvulla kirjoitettu, ranskalaisversio oli säikäytyssatu, jossa susi todella söi Punahilkan. Vasta myöhemmin sadulle muokattiin onnellinen loppu, jossa paikalle osunut metsänvartija leikasi suden mahan auki ja vapautti pienen tytön. Isoäitikin heräsi vähän ravistelemalla henkiin, kertoo folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apo Helsingin yliopistosta.
Paju tykkää jännittävistä saduista ja käsittelee niiden avulla pelkojaan. Hän kyselee, missä kummitukset asuvat ja mitä ne tekevät."
– Äiti Miira Viitanen
Yksi Grimmin tunnetuimmista saduista on Hannu ja Kerttu, jossa ilkeä äitipuoli jättää lapset puunhakumatkalla pimeään metsään. Lapset olivat kuulleet, kuinka äitipuoli oli puhunut edellisenä iltana isälle, ettei heillä ole varaa ruokkia lapsia. Niinpä lapset ripottelivat matkan varrelle piikiviä. Niiden välkehtiessä he löysivät tien takaisin kotiin.
– Kirkonkirjojen mukaan äitejä kuoli menneinä vuosisatoina paljon synnytyksiin ja niiden jälkiseurauksiin. Koska talossa piti olla emäntä, miehet avioituivat uudelleen ja syntyi uusia lapsia. Mustasukkaisuus ja häijyys leimuavat äitipuolesta, ja kansansaduissa hän on syöjätär ja hirviö, joka yrittää tappaa miehen aiemmat lapset, Satu Alpo kertoo.
Tyypillistä on, että isät eivät näissä saduissa puolusta lapsiaan. Isä on vaikeneva osapuoli, taustalle häivytetty, eikä hänestä puhuta oikeastaan mitään.
Oikean ja väärän oppimista
Kansansaduissa eniten ongelmia mustasukkaisuuden ja kateuden lisäksi aiheuttavat turhamaisuus, uteliaisuus ja tottelemattomuus. Satuhahmo voi myös muuttua käärmeestä prinssiksi tai hiirestä kuninkaantyttäreksi. Samoin eläimellä voi olla ihmisen ominaisuuksia.
– Perheiden ristiriidat ja viha-rakkaussuhteet ovat tuttuja erityisesti Grimmin saduista. Hyvä voittaa lopulta pahan, ja pienestä, alakynnessä olevasta hahmosta voikin tulla sankari ja lohikäärmeen tappaja, Satu Apo kuvailee.
Grimmin satuja pidettiin 1970-luvulla liian pelottavina.
– Tuolloin sadut pehmentyivät, eikä niissä tapahtunut oikein mitään jännittävää. Grimmin sadut hyväksyttiin kuitenkin uudestaan 1980-luvulla.
– Folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apo
– Lapset kestävät kauhua turvallisessa ilmapiirissä. Se, että vanhempi lohduttaa, että tämä on vain satua, auttaa lasta käsittelemään pelkojaan. Lapsi voi eläytyä satuhahmojen tilanteisiin, tuntea myötätuntoa, iloa, surua ja pelkoa.
Saduissa hyvä ja paha taistelevat, jolloin lapsi oppii myös etiikan ja moraalin tajua, oikean ja väärän. Myös mielikuvitus rikastuu, sillä satuja kuunnellessaan lapsi muodostaa itse visuaaliset mielikuvat.
Yhteiskunnan kritiikkiä
Satu Apon mukaan sadut heijastavat yhteiskunnan tilaa. Vanhoissa kansansaduissa käsitellään välillä kitkerästikin sääty-yhteiskuntaa, jossa pahnan pohjimmaisina olivat rengit ja talonpojat ja yhteiskunnan kermana papit ja kuninkaat.
– Sadut kertovat paljon köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Toisaalta saduissa asemat saattoivat muuttuakin eli joskus neuvokkaasta paimenpojasta tuli uusi kuningas. Monet kansansadut ovat syntyneet suullisesta kerrontakulttuurista, jossa koko talonväki kerääntyi kuuntelemaan tarinoita.
Kansansatuja ovat esimerkiksi eläinsadut, itämaiset sadut sekä ihmesadut, kuten Tuhkimo.
– Klassikkosaduissa on usein vahvoja visuaalisia mielikuvia. Niihin liittyvä tunnelataus kantaa tarinan alusta loppuun. Löytyy tuhkimon kenkiä, nukkuvia ruususia ja taikapeilejä. Ne on helppo visualisoida, Apo selvittää.
Jaa tämä artikkeli: