Sadun opetukset
Olemme kaikki kuulleet erään kertomuksen. Se on eräänlainen eurooppalaisen sivistyksen iltasatu. Sen kuultuamme voimme levollisin mielin nukkua loppuikuisuuden. Tarinassa näet hyvä voitti pahan. Ja siitä pitäen tämä maailma on muuttunut aina vain paremmaksi, aivan kuin itsestään!
Tarinan pahis on tietysti kristillinen kirkko. Se seisoi patona tieteen ja edistyksen tiellä, kunnes uskonnon puhti vihdoin loppui ja tiedemiehet saivat rauhassa muodostaa maailmankuvan, jossa kaikki – totta kai myös sinun unelmasi ja muistosi – koostuu hyvin pienistä asioista, joilla on kummallisia nimiä ja joita ei voi nähdä mutta jotka siitä huolimatta ovat kovaa, konkreettista tavaraa. Usko pois!
Tuo maailmankuva lahjoitti meille tietokoneen ja keskoskaapin.
Mutta kuten kaikissa opettavaisissa saduissa, on tässäkin taisteluhenkeä lietsova taustasävytys. Vaikka kirkko nyt tutisee raihnaisena nurkassa, nuolee haavojaan ja vuoroin tiuskii modernille maailmalle, vuoroin anelee ymmärrystä, ei siitä peijakkaasta ikinä tiedä! Se saattaakin äkkiä nousta ja riuhtaista sinulta sekä äänioikeutesi että älypuhelimesi.
Kirkkoa täytyy siis vastustaa, juuri niin kuin se itse muinoin vastusti modernia tiedettä. Niin meille opetetaan. Ei ole vaihtoehtoa sekularismille.
Olen usein ihmetellyt, miksi monet järkevät ihmiset ottavat tarinan todesta. Onko se sittenkin totta?
Ehkä kirkko todella tahtoi suojella ihmiskuntaa liioilta tiedoilta ja taidoilta, koska tiesi, ettei tämä laji tekisi niillä pelkästään hyvää. Mutta kävi niin kuin tarina kertoo: ihmiset halusivat tiedot ja taidot ja hankkivat ne. Ja siinä on tarinan todellinen merkitys.
Vauras, tehokas, sekulaari nykymaailma ei ole ainoastaan paljon parempi kuin vanha, hidas, harras ja karu maailma.
Se on myös yhtä paljon pahempi. Tietokonetta ja keskoskaappia ei voi erottaa ympäristökatastrofista eikä ydinpommista. Ja se on minusta hirvittävää.
Jaa tämä artikkeli: