Matkalla töihin. Marja Keskitaloa tervehditään taajaan, kun hän kulkee Koskelan monipuolisen palvelukeskuksen alla kiemurtavia käytäviä. Pappi on helppo tunnistaa
Sairaalapastori ei voi parantaa, mutta on rinnalla ja kuuntelee
Sairaalapastori Marja Keskitalo kommunikoi seurakuntansa kanssa ilmeillen, hyräillen ja hymisten. Työssä tärkeintä on olla läsnä, hän sanoo.
Koskelan monipuolisen palvelukeskuksen pitkäaikaisosaston päiväsalissa on alkamassa muisteluryhmä.
– Käytän papinpaitaa aina, kun liikun täällä. Sen tunnistavat niin muistisairaat kuin eri uskontojen edustajatkin, Keskitalo sanoo.
Hänen tärkein työvälineensä on vanha mankka, jota hän nytkin asettelee salin pöydälle. Ryhmäläiset, tänään seitsemän tällä osastolla asuvaa herraa ja rouvaa, kommunikoivat nimittäin pääasiassa silmillään, ilmeillään ja poskiensa nykäyksillä. Kaikki eivät ole paljon 60 ikävuotta vanhempia, mutta useimmilta ovat selvät sanat ja kirkas muisti kadonneet. Musiikki koskettaa yhä.
– Olen täällä oppinut käyttämään ilmeideni koko repertuaaria. Usein päästelen itsekin outoja ääniä asukkaita tervehtiessäni, Marja Keskitalo sanoo.
Työ Koskelassa on muuttanut sairaalapastori Marja Keskitaloa. Hän sanoo nykyään näkevänsä jokaisessa vastaantulijassa vanhenevan ihmisen
Musikki herättelee muistoja
Keskitalo aloittaa näyttämällä kuulijoilleen suurentamaansa kuvaa.
– Tunnistatteko tämän miehen?
– Tap-o Raut-ta-vaara, sanoo Kalevi heti.
Aivan! Marja Keskitalo muistelee ääneen Rautavaaran laulujen nimiä. Osallistujat katsovat hiljaisina eteensä. Ikkunan takana vaahtera levittää oksiaan. Pöydällä on päivän lehti ja jonkun unohtama harmaa lippis. Kodinomaista, ehkä, mutta ei tässä kotona olla. Varaston ovesta pilkistää hyllykaupalla vaippapaketteja, ja kaapin ovessa lappu muistuttaa: ”Muistattehan viedä päivämukit asukkaille aamulla!!!!”
Kun sairaalapastorin mankasta kuuluu ”En päivääkään vaihtaisi pois”, yhden rouvan silmäkulmasta valuu kyynel.
– Valssi, ta-as, sanoo Kalevi.
Marja Keskitalo on ollut Koskelan 281-paikkaisen keskuksen sairaalapappi vuodesta 2011. Suuri osa asukkaista on iäkkäitä. Heille tämä on viimeinen koti, joten Keskitalo näkee paljon kuolemaa. Silti se ei ole hänellä päällimmäisenä mielessä.
– Jokainen hetki on tärkeä niin kauan kuin ihminen on elossa. Tämä on hänen elämäänsä.
Siksi Keskitalo pitää muisteluryhmiä. Niiden tarkoitus on tarjota hyviä hetkiä, ei parantaa. Se ei olisi mahdollistakaan.
– Yritän etsiä yhteisiä muistoja, joita meillä hyvinkin on: olen 55-vuotias, ja täällä on myös minun ikäisiäni ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi vammautuneet onnettomuudessa.
Sairaalasielunhoitoa on ollut Helsingissä 90 vuotta. Nykyään sairaalapappeja toimii 23 helsinkiläissairaalassa tai monipuolisessa palvelukeskuksessa. He ovat Helsingin seurakuntien palkkalistoilla, mutta tilat ja työvälineet heille tarjoaa kaupunki tai sairaanhoitopiiri.
Sairaalapappien työnkuva vaihtelee eri asemapaikoissa, mutta yhteistä on , että pappi kutsutaan usein paikalle, kun vastassa on vieraista vaikein: kuolema.
– Tavallisesti kommunikoin asukkaiden kanssa koskettamalla käteen tai olkapäähän, mutta kuolevaa saatan paijata päähän. Koen olevani siinä tilanteessa kuin äiti, joka nukuttaa lasta. Laulan iltavirren ja toimitan rukoushetken, Marja Keskitalo kertoo.
Joka kuukausi hän pitää 13 osastolla hartauden ja seitsemällä muisteluryhmän. Työ on monipuolista: Yhtenä päivänä hän värkkää mainoksia ja jakaa niitä, toisena laminoi lehdistä löytämiään valokuvia tai etsii musiikkia ryhmiä varten. Kolmantena päivänä hän käy lukemassa Raamattua jollekulle ja neljäntenä kuuntelee jazzia toisen kanssa. Toisinaan, erityisesti kriisitilanteissa, häntä tarvitaan henkilökunnan tueksi.
– Menen paikalle silloin, kun kutsutaan, en muuten. Monista asukkaista tiedetään, miten he ovat suhtautuneet hengellisiin asioihin, ja jotkut osaavat sen itsekin kertoa.
Kohtaaminen ei vaadi sanoja
Lastentarhanopettaja on Marja Keskitalon ensimmäinen ammatti. Nykyisessä työssä on paljon samaa kuin ensimmäisessä, vaikka Koskelassa kohdattavat ovat aikuisia.
– Tärkeää olisi pyrkiä ymmärtämään, miksi joku sanoo mitä sanoo tai ilmehtii kuten ilmehtii. Puhumattoman ihmisen silmistä huomaa, jos esimerkiksi kutsuu häntä väärällä nimellä.
Hyviä hetkiä. Muisteluryhmän osallistujat palaavat menneisyyteen kuvien, musiikin ja kosketusten avulla.
Kaikki kohtaamiset eivät ole suoranaisen hengellisiä, mutta Keskitalo on oppinut tarjoamaan rukousta rohkeasti.
– Siitä voi aivan hyvin kieltäytyä, mutta moni myös toivoo sitä.
Muisteluryhmässä yksi lauluista on Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, mutta muita uskonnollisia elementtejä ei ole. Laulu valpastuttaa ryhmäläisten katseet.
– On aina liikuttavaa, kun saa kontaktin sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole pitkään aikaan reagoineet mihinkään. Tänään niin tapahtui. Sain Pirkkoon katsekontaktin, mitä ei ole tapahtunut aikoihin, Keskitalo sanoo.
Tällaiset ovat työn voimahetkiä.
Toisinaan sairaalapapin puhelin soi. Langan päässä voi olla esimerkiksi perushoitaja Päivi Vesala.
– Viimeksi soitin, kun eräs osastomme miehistä oli sairaudestaan hyvin ahdistunut. Hän pyyteli anteeksi huonoa käytöstään, mutta ymmärsin, että se johtuu vain siitä, että sairaus vyöryy yli, arviointi- ja kuntoutusosastolla työskentelevä Vesala kertoo.
Hän tietää, että moni asiakkaista kaipaa keskustelua paljon enemmän kuin hoitajat pystyvät tarjoamaan. Sairaalapapin mahdollisuudesta kuunnella on hänen mielestään usein hyötyä, vaikka asiakas ei olisi hengellinenkään. Siksi hän ehdottaa papin tapaamista silloin tällöin, vaikkeivät asiakkaat ja omaiset osaa pyytääkään.
– Joillakuilla ahdistus purkautuu aamuisin pitkänä vuodatuksena, mikä on hoitotyön kannalta vaikeaa. Aamutoimet pitää saada tehtyä, joten joudumme asettamaan aikuisille ihmisille rajoja. Se on tasapainottelua, Vesala sanoo.
Moni yllättyy, kun omaa raihnaisuutta ei voikaan korjata. Olemme unohtaneet, että vanheneminen kuuluu meidän jokaisen elämään.
Arviointi- ja kuntoutusosastolla ihmiset viipyvät kuukaudesta kuuteen kuukauteen, minkä jälkeen he palaavat kotiin tai saavat laitospaikan. Vesala on 35 vuoden työuransa aikana huomannut, että monelle tämä on se paikka, jossa käydään läpi elämän pettymyksiä.
– Kotiin ei ehkä voi palata, koska olosuhteet ovat huonot. Moni purkaa meille pettymystään, kun ei koe tulleensa kuulluksi tai hoidetuksi riittävän hyvin.
Päivi Vesalan omastakin mielestä hoito on usein liian lääkekeskeistä. Toisaalta hän ymmärtää, miksi näin on.
– Riippuu hoitajasta ja tämän kyvystä käsitellä tunteita, mitä hän kykenee ottamaan vastaan. Hoitotyön rutiinit ovat helpompia kuin sen kuuleminen, mikä ihmistä ahdistaa.
Siksi Vesalasta on tärkeää, että laitoksessa on pappi – joku, joka kuuntelee jo virkansa puolesta. Marja Keskitalolle voi soittaa joka arkipäivä milloin tahansa, ja viikonloppuisin palvelee varalla oleva sairaalapappi.
– Näin vastaamme paremmin asukkaiden henkisiin ja hengellisiin tarpeisiin, Vesala sanoo.
Juuri silloin viereisestä huoneesta kuuluu vaikerrusta. Vanhalla herralla on peti huonosti. Vesala rientää paikalle, oikaisee lakanan, kysyy mitä voi tehdä.
– Minä täällä huudan eikä kukaan auta, mies valittaa.
– Minähän olen tässä ja autan, Vesala sanoo.
– Et paljon, mies vastaa.
Hän toivoisi, että joku olisi vierellä. Koko ajan.
– Toive on ihan oikeutettu. Vierellä istujia ei ole koskaan liikaa, Vesala sanoo.
Pappi, huudahtaa iäkäs Kalevi tuijotettuaan hetken sokeripalaa Marja Keskitalon kaulassa. Puhe sopertaa ja hänen on selvästi vaikea nähdä kasvoja, mutta sairaalapapin tuttu tunnus erottuu.
Jokaisen elämä on tärkeä
Jumala välittää unohdetuista, uskoo Marja Keskitalo. Siksi hän haluaa olla sairaalapappi.
– Tämä ei ole glamour-elämää vaan radikaalisti toisenlaista kuin tehokkuuteen keskittyvä maailma ulkopuolella. Ihmiset täällä ovat niitä pieniä ja hiljaisia.
Keskitalo on nähnyt, että lääkkeillä, liikunnalla ja hyvillä elämäntavoilla ei voi pitää itseään ikiterveenä, vaikka nykymaailmassa sellainen uskomus elääkin vahvana.
– Moni yllättyy, kun omaa raihnaisuutta ei voikaan korjata. Olemme unohtaneet, että vanheneminen kuuluu meidän jokaisen elämään, hän toteaa.
Keskitalo tuntee olevansa Koskelassa papintyön ytimessä.
– Jos voin auttaa asukasta, hoitajaa tai omaista jaksamaan promillenkaan verran, työ ei ole turhaa. Liian moni pyrkii pärjäämään yksin.
– Papille saa puhua myös kuoleman kaipuusta, joka voi hoitajille olla vaikea ottaa vastaan. Nekin ajatukset pitää jonkun ottaa tosissaan, sillä ne kuuluvat elämään, Keskitalo sanoo.
Tässä työssä on olennaista tajuta, että sairaat eivät ole ”niitä”. He ovat meitä.
Työ Koskelassa on muuttanut häntä. Hän sanoo nykyään näkevänsä jokaisessa vastaantulijassa vanhenevan ihmisen.
– Olen ajatellut paljon sitä, millaisissa olosuhteissa itse tahtoisin vanheta. Haluaisin minua hoidettavan lempein käsin, ystävällisellä äänellä ja katseella, hän sanoo.
Vanhetessaan Keskitalo toivoo saavansa nähdä lemmikkipuistoja, koiranpentuja ja rakennustyömaita niin pitkään kuin mahdollista.
– Ne tekevät minut iloiseksi nyt, mikseivät siis vanhanakin.
Iloa ja elämän kuplivuutta Keskitalo ei halua unohtaa. Työn vastapainoa ovat kaksi pientä lastenlasta – tänäkin iltana hänellä on lastenhoitokeikka. Oman kuolevaisuuden hahmottaminen kulkee rinnalla. Se tuo elämään arvoa.
– Tässä työssä on olennaista tajuta, että sairaat eivät ole ”niitä”. He ovat meitä. Sekunnin murto-osan päästä voin olla itse samassa tilanteessa kuin muisteluryhmäni ihmiset. Sellaista elämä on.
Kalevin ja Pirkon nimet on muutettu
Jaa tämä artikkeli: