Usein vasta sairaus auttaa näkemään sen, mikä omassa elämässä tuottaa suurinta iloa. Kuva: Mirja Lehtokumpu

Sairaus laittaa merkitykset puntariin

Vakava sairastuminen ja kuoleman uhka pakottavat ihmisen tarttumaan siihen, mikä hänelle todella on tärkeää. Arvokkaimmat asiat löytyvät useimmiten läheltä ja ovat ihmeen yksinkertaisia.

• 12.11.2009 11:48

Lindgrenin työhuoneeseen mennään pitkin hiljaista käytävää sairaalan siipirakennuksessa. Vieressä nousee viisitoistakerroksinen potilastorni vuodeosastoineen. Toisella puolella on syöpätautien klinikka.

Talot ovat täynnä potilaita ja sairaala-alueella on käynnissä suuria rakennushankkeita. Meilahti ottaa lähivuosina vastaan yhä suurempia joukkoja ihmisiä, joista on tullut potilaita, vakavan sairauden uhan ravistelemia.

Sairaus ravistaa arvoja

Vakavan sairauden herättämään kriisiin ei kukaan pysty ennalta varautumaan. Sen äkillisyyden edessä jokainen on tasa-arvoinen, Brita Lindgren sanoo.

Perheenäiti käy työterveysasemalla verikokeessa, jossa todetaan verisyöpä. Hän voi joutua siltä seisomalta eristyksiin ja hoitoihin sairaalaan, saamatta edes matkalla käydä kotonaan.

Kolmikymppinen kutsutaan vastaanottohuoneeseen ja hän saa kuulla olevansa vakavasti sairas. Tarvitaan jatkotutkimuksia ja operaatioita. Elämä on yhdessä hetkessä muuttunut epävarmaksi ja rajalliseksi.

Sairastuminen pudottaa lattian jalkojen alta.

Elämän peruspuitteiden merkitys paljastuu, kun ne ovat uhattuina. Ensimmäisenä nousee hätää siitä, kuinka kaikkein tavallisimmat arkiasiat saa järjestettyä sairauden, huvenneiden voimien ja pienentyneiden ansioiden kanssa.

Pudotessa myös tarpeet ja toiveet joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi. Sairastuminen paljastaa arjen roolien, töiden ja tavoitteiden takaa ne asiat, joista varmasti haluaa pitää kiinni.

– Monet potilaat kertovat suoraan, kuinka arvot kääntyvät ylösalaisin. Ennen sairastumista raha ja tavara tuntuivat tavoiteltavilta. Täällä he huomaavat sittenkin pitävänsä tärkeämpänä aivan muuta: terveyttä, perhettä, aikaa läheisten ihmisten kanssa.

– Kuoleman edessä myös hengellisyys tulee useimmille tärkeäksi. Loppuvaiheessa sairaus riisuu niin perinpohjaisesti, että jäljelle jää vain ihminen ja ikuisuus. Silloin millään arkisellakaan ei enää ole merkitystä, sanoo Brita Lindgren.

Kukaan ei halua jäädä yksin

Meilahden sairaalassa ja klinikoilla punnitaan tautien ohella elämän merkityksiä.

Terminaalivaiheen potilas toivoo, että edes vielä kerran pääsisi käymään omassa kodissaan. Letkuissa kiinni oleva potilas huomaa, kuinka valtavasti arvostaa sitä, että pystyisi taas kävelemään ja liikkumaan.

Suureen leikkaukseen valmistautuva selvittää välejään sukulaisten ja entisten kumppanien kanssa. Sairaalasängyssä makaava haluaa koota perheen luokseen; verho vedetään kiinni sängyn ympärille ja perheenjäsenet puhuvat hiljaa keskenään.

– Ihmiset huomaavat täällä ensinnäkin, että ovat pitäneet terveyttä itsestäänselvyytenä. Heitä kaduttaa, että ovat kohdelleet itseään kaltoin, kiirehtineet ja stressanneet, Lindgren miettii.

– Oman perheen ja puolison laiminlyöminen kaduttaa. Liian helposti tehtyjä avioeroja surraan. Jos sairassijaltaan selviäisi, moni olisi valmis antamaan enemmän aikaa läheisilleen.

Kaikkein katkerimmin ihmiset katuvat elämätöntä elämää: ettei ole puolisoa ja perhettä ja elämältä tuntuu puuttuvan sisältö.

Sairaalassa korostuu perheen arvo ihmisen turvana ja lohtuna. Kukaan ei halua jäädä yksin. Yksinäisyydessä ei haluta sairastaa, yksin ei haluta kuolla.

Iloa pienistä asioista

Myllypuron sairaalan pitkäaikaishoidon osaston paikoilla on kaksisataa vanhusta, joiden sairaalapappina toimii Merja Hållfast.

Hållfast sanoo, että pitkän elämänkaaren lopussa ihmiselämän tärkeimmät asiat pelkistyvät, yksinkertaistuvat ja löytyvät hyvin läheltä.

– Ei tämä silti ole synkkä paikka. Ne, jotka pystyvät luopumaan ilman katkeruutta, voivat kääntyä kohti niitä asioita, joita elämässä nyt vielä on ja jotka tuottavat iloa.

Ilonaiheita on paljon. Ne ovat suuria iloja, vaikka nuorten ja terveiden silmissä näyttävät vaatimattomilta.

Iloa tuottaa se, että pystyy vielä vähän liikkumaan. Iloa tuottaa, kun tunnistaa vanhan laulun ja osaa yhtyä sen sanoihin. Iloa tuottaa, kun tullaan käymään. Iloa tuottaa, että on hyviä muistoja, ravintoa, turvaa ja lämpöä.

Elämän loppuvaiheen haurastuminen ja siihen liittyvä elämäntodellisuuden pelkistyminen tekevät ihmiselle merkityksellisiksi sellaiset asiat, jotka vielä ovat hänelle mahdollisia. Niistä kykenee iloitsemaan loppuun saakka. Mahdollisten asioiden näennäisellä vaatimattomuudella ei ole merkitystä.

Lopussa etsitään sopua

Pitkäaikaishoidon osastolta ihmiset lähtevät pois kuoleman kautta. Kuolema on läsnä, mutta ei juurikaan kuolemanpelko. Hengellisyys kurottaa luottavaisesti tuonpuoleiseen.

– Toki sitä pohtii ääneen monikin, että asiat Jumalan kanssa täytyisi olla kunnossa. Mutta täällä riittää tekemistä siinä, että eletään tätä päivää. Ahdistunutta synnintuntoa ei elämän loppuvaiheesta löydy, Merja Hållfast sanoo.

Useimmat katselevat mennyttä etsien muistoihinsa sopua ja tasapainoa: tällainen oli minun tarinani, ihan hyvä tarina. Kuin todisteeksi viitataan valokuviin yöpöydällä, kerrotaan lapsista ja siitä, kuinka monta lastenlasta on.

Pitkäaikaishoidon osastolla ei juuri muistella työuran saavutuksia tai yksityisiä matkoja.
– Myös elämän loppupuolella perhe ja sen tuottama kuuluvuuden tunne korostuu. Elämän mieli on pitkälti puolison, perheen ja läheisten ympärillä, sanoo Merja Hållfast.

Sairaus ja ikä ei hävitä rakkauden tarvetta. Pikemminkin päinvastoin: Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi kaikesta huolimatta, omana itsenään.

Sairaus vie oudoille vesille

Kukaan ei halua vapaaehtoisesti kärsiä, mutta kärsimys kuuluu väistämättömästi elämään. Vakava sairaus, lapsen kuolema, keskenmeno, läheisen sairaus ja kuolema – kohdalle osuessaan ne vetävät ihmisen raskaaseen prosessiin, joka voi myös opettaa arvokkaita asioita elämästä ja itsestä.

Sairastavat ihmiset eivät ole yhtä massaa. Sairaus, kärsimys ja suru ovat aina kantajansa näköisiä.

Jokainen suree omalla tavallaan, johon elämän aiemmat kokemukset heijastuvat. Jokainen löytää sairauden ja surun keskellä omat vastauksensa tai sen, ettei vastausta ole.

Yhteistä on se, että jokin muuttuu.
– Kärsimyksestä ja surusta aukeaa hitaasti mahdollisuuksia eteenpäin. Ihminen on pakotettu vaihtoehtojen etsimiseen, koska entistä ei saa takaisin. Koska elämä ei pysähdy paikoilleen, sitä on pakko seurata, sanoo Anneli Vuento , Kätilöopiston sairaalapappi.

– Kärsimys näyttää elämästä ja itsestämme meille jotakin, mitä muuten emme näkisi. Se tuo elämän haurauden ja ihmisen haavoittuvuuden esiin ennen kokemattomalla tavalla. Niiden kautta voi oppia nöyremmäksi elämän edessä. Joskus on pakko hyväksyä, että elämällä on ehdottomat rajat, jotka eivät ole minun määrättävissäni, Anneli Vuento pohtii.

Elämä on korvaamattoman arvokas

Sairautensa keskellä voi löytää ne rakkaat asiat, jotka ovat itselle kaikkein tärkeimpiä; erityisesti rakkaat ihmiset.

– Sairauden myötä voi tajuta, että meillä on tavallisessa elämässämmekin niin paljon! Voi havahtua siihen, että elämä on nyt, siitä saa iloita nyt ja jos toiveita on, niitä ei voi kovin pitkälle siirtää, Anneli Vuento sanoo.

– Jokaisen vakavan sairauden keskellä ja kuoleman uhan äärellä löytyy ja korostuu ymmärrys siitä, että elämän tärkeät asiat ovat aika tavallisia ja arkisia, mutta korvaamattoman, suunnattoman arvokkaita.

– Elämän järjestys vain taitaa olla sellainen, että vasta menetyksen uhka nostaa meille esille elämän arvon niin ainutkertaisena kuin se todellisuudessa koko ajan onkin, Vuento sanoo.