Kuin virtaava vesi. Raamatussa, Jesajan kirjan 17. luvussa, puhutaan siitä, miten Herraan luottava saa siunauksen: ”Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää.”
Saisiko olla siunausta?
Siunaus on parasta mahdollista hyvää. Miksi sitä sitten on niin vaikea toivottaa ja ottaa vastaan?
Teksti Kaisa Raittila
Kuva Markku Könkkölä / Plainpicture / Kuvaario
Siunaus on juutalaisten ja kristittyjen erityinen aarre. Vanhassa testamentissa se takasi ennen kaikkea maallista hyvää: erityisaseman, lapsilykkyä ja suuren kaistaleen maata. Siunaaminen oli alun perin pappien työtä. Tapa tunnetaan ainakin Mooseksen veljestä Aaronista asti. Joka sunnuntai kirkoissamme luettu Herran siunaus on sama, jolla Aaron aikanaan siunasi Egyptin orjuudesta lähteneet israelilaiset.
Vanhassa testamentissa siunaamiseen tuntuu liittyvän suoranaista taikaa. Jos isä sattui vahingossa antamaan siunauksensa esikoispojan sijaan kuopukselle, siunaus oli käytetty eikä tekoa voinut perua. Näin onnistui Jaakob varastamaan isän ainutkertaisen siunauksen isoltaveljeltään Eesaulta. Hyvää piti tosin odottaa pitkään, sillä katalasta teosta seurasivat ensi alkuun vain pakomatka ja vihanpito.
Kun kristinusko aikanaan sai alkunsa Jerusalemissa, ensimmäiset kristityt omaksuivat juutalaisen siunaamisen tavan. Osaksi messua se tuli vasta Lutherin myötä 1500-luvulla.
Kristilliset kirkot käsittävät siunauksen Jumalan erityiseksi läsnäoloksi ja huolenpidoksi. Siksi siunaaminen liitetään elämän merkittäviin käännekohtiin, kasteeseen, konfirmaatioon, avioliittoon vihkimiseen, kirkon virkaan asettamiseen ja kuolemaan.
Juutalaisten tapaan meilläkin siunaaminen on ensisijaisesti papin tehtävä. Lauttasaaren kirkkoherra Juha Rintamäki sanoo sen käyvän papin roolissa luontevasti.
– Ystävien ja sukulaisten kesken tulee helpommin sanoneeksi, että olipa kiva tavata. Siunauksen toivottaminen tuntuu siinä liian järeältä.
Rintamäki ei panisi pahakseen, jos siunaamisen ja siunauksen toivottamisen tapa yleistyisi.
– Siunaus on paljon enemmän kuin pelkkä hyvän toivotus. Se on Jumalan armon vyörymistä meidän ylitsemme. Kun toiselle toivottaa siunausta tai pyytää sitä itselleen, saa luottaa, että silloin Jumala siunaa. Sama siunaus on kannatellut jo sukupolvia ennen meitä.
Jos empii toivottaa siunausta, Rintamäen mielestä olisi hyvä muistaa, miltä siunauksen saaminen itsestä tuntuu.
– Siinä on jotakin suurta ja pyhää. Se hätkähdyttää.
Ulkomailla siunauksen toivottaminen on yleisempää. Englannissa asuessaan Juha Rintamäen oli luontevaa milloin missäkin kadunkulmassa lisätä hyvästelyn lomaan God bless!
– Siinä ei ollut samanlaista rasitetta kuin täällä Suomessa. Suomalainen toivottaa usein siunausta silloin, kun toisen elämässä on vakava paikka. Se saattaa tuntua läheisyyden ulkoistamiselta. Jos toinen on juuri avautunut arassa asiassa ja toinen toivottaa siunausta, voi avautujalle tulla tunne, että toinen vetäytyy tilanteesta eikä haluakaan olla siinä itse läsnä, Rintamäki sanoo.
Yhdysvalloissa opiskellut Malmin seurakuntapastori Outi Lantto on samaa mieltä Suomessa ja ulkomailla toivotetun siunauksen erosta.
– Helposti heitettävän siunauksen sisältökin voi olla kevyempi, mutta toisaalta koin, että yleensä sanottua myös tarkoitettiin.
Outi Lantto ei päätä jokaista keskustelua tai sähköpostiviestiään siunauksen toivotukseen.
– Meillä siunausta toivotetaan vain, jos tilanne tuntuu sitä vaativan. Sen lisääminen automaationa tuntuu siunauksen halventamiselta.
Outi Lantto ihmettelee itsekin, mistä sellainen tunne tulee. Siunaustahan ei kenelläkään ole liikaa ja sen toivottaminen olisi tärkeää joka päivä.
– Vältän siunauksen kalpenemista kliseeksi. En halua, että siitä tulee papillinen tapa allekirjoittaa kirje tai päättää keskustelu. Kun toivotan siunausta, toivon ihmisen ymmärtävän, että tarkoitan sitä todella.
Internet tarjosi kodinsiunausta valmistelevalle Juha Rintamäelle juhlallisen aiheen puheeseen.
– Wikipedian mukaan siunauksen tarkoituksena on ’langettaa korkeamman vallan armovoima paikalla olijoiden, rakennuksen, ajoneuvon tai muun käyttöesineen ylle’.
Outi Lanton mielestä siunaus on sitä, että Jumala antaa siunatulle kaiken, mitä hän tarvitsee.
– Usein se tarkoittaa myös sitä, että ihminen tyytyy siihen, mitä saa. Siunausta on tulla tietoiseksi siitä, mitä minulla jo on.
Arkikielen tapa puhua siunaamisesta hyväksymisenä perustuu latinankielisen termin suoraan suomennokseen. Benedictio tarkoittaa hyväksi sanomista. Tähän tulkintaan kirkossa törmätään silloin, kun mietitään, kenelle siunaus kuuluu ja kenelle ei. Ehkä juuri tämä tarve määrittää, kuka on siunauksen arvoinen, on kasannut rasitetta suomalaiseen siunauksen toivottamisen tapaan.
– Onko siunauksesta tullut erityisen hurskaiden sananparsi? Kuuleeko toivotuksen kohde siinä siunauksen sijaan tarpeen korostaa siunauksen toivottajan vakaumusta? Outi Lantto kysyy.
– Olen miettinyt, millaista olisi, jos eläisimme yhteisöissä, joissa kaikki siunaavat toinen toistaan ja toivovat toisilleen koko sydämestään hyvää.
Luther opetti Katekismuksessaan jokaista siunaamaan myös itsensä. Luterilaisilta pitkään kadoksissa ollut ristinmerkki on yksinkertaisin tapa, mutta perinteisesti iltarukous on toimittanut meillä sen virkaa. Kansainvälisistä urheilukisoista on tuttua urheilijoiden ristinmerkkien lisäksi kaulassa riippuvan pyhän kuvan suuteleminen.
– Itsensä tai toisen siunaaminen ei tarkoita Jumalan pään kääntämistä. Rukouksessa tärkeintä on se, miten se muuttaa rukoilijaa itseään, Outi Lantto sanoo.
Siunattuna elämä on parempaa, mutta siunauksen turvin on myös parempi kuolla.
– Minulle ovat olleet tärkeitä hetket Honkanummen siunauskappelissa, kun vainajaa olemme olleet saattamassa vain kanttori ja minä. Siinä ymmärtää, miten syvä on kirkon ajatus siunauksesta, Juha Rintamäki sanoo.
Outi Lantto on juuri siunannut yllättäen kuolleen isänsä hautaan.
– Kun isä oli kuollut ja olimme siinä kahden, vietin rukoushetken ja piirsin hänen otsaansa ristinmerkin. Se oli kiitos hänen elämästään ja rukous hänen puolestaan. Hautaan siunatessa siunataan matkalle, jota kukaan meistä ei tunne.
Kun Juha Rintamäki aloitti pappisuransa, siunausta tarjottiin Helsingissä jokaisella bussipysäkillä. Siunaus-kampanjan sloganina oli ”Siunausta, sitä on nyt liikkeellä”. Papisto ja muut seurakuntien työntekijät jalkautuivat työpaikoille, sairaaloihin, kouluihin ja kaduille.
– Alkuun pidin ideasta kovasti. Jossain vaiheessa viikkoa aloin kuitenkin väsyä, ja perjantaina olin jo tosi poikki. Virastopapin työpäivä alkoi olla pulkassa, kun kuulin viraston oven vielä käyvän. Toivoin, ettei kukaan enää tarvitsisi minua, mutta kuulin vanhemman ihmisen nimenomaan kysyvän pappia, Rintamäki kertoo.
Kanslisti yritti ehdottaa tulijalle, että hän palaisi maanantaina. Rintamäki meni kuitenkin ovelle ja kutsui naisen sisään. Naisella oli elämänsä raskain päivä takana. Hän oli juuri menettänyt miehensä, jonka kanssa oli elänyt 52 vuotta. Nyt hänestä tuntui, ettei hän millään enää jaksa.
– Ahdistuin, että minultako, nuorelta papilta, hän nyt kysyy, millä voimin voisi jaksaa. Mutta nainen sanoikin, ettei hän ole tullut sanoja hakemaan. Olisiko niiden sijaan mahdollista lukea yhdessä Herran siunaus.
Niin he lukivat sen. Nainen itki ja nuori pastori Rintamäki itki ja luki hänen kanssaan. Sen jälkeen he olivat kauan hiljaa.
– Sitten rouva nousi ylös ja sanoi: ’Kiitos, tämän varassa minä lähden nyt eteenpäin.’ Se oli siunausviikkoni väkevin kokemus. Minun oli pakko kysyä: millä minä itse jaksan? Ja vastata: sillä ihan samalla siunauksella.
Jaa tämä artikkeli: