Hilkka Ala-Kurhila peräänkuuluttaa vanhusten laitoshoitoon potilaan oman arvomaailman ja elämäntaipaleen mukaista kohtelua. Hän suree sitä, että hengellisyys on riisuttu hänen miehensä elämästä kokonaan muistisairauteen vedoten. Kuva: Jukka Granström
Saisipa vanhanakin olla oma itsensä
Puolitoista vuotta sitten Hilkka Ala-Kurhilan mies yllätti. Muistisairaudestaan huolimatta hän yhtäkkiä alkoi kotona laulaa vaimonsa lempilaulua Jo Karjalan kunnailla lehtii puu.
”Hän lauloi sen alusta loppuun ja pyynnöstäni toisenkin kerran, täysin virheettömästi. Nyt hänen virsivarastonsa on suljettu, eikä Karjalan kunnaitakaan enää kuule”, Ala-Kurhila sanoo.
Ala-Kurhilan pariskunnalla on takanaan 56 vuotta avioliittoa. Lähes koko tuon ajan he ovat asuneet Haukilahdessa talossa, joka rakennettiin ilmavalvontatornin vierelle. Kotipihaltaan he saattoivat seurata vesitornin nousua valvontatornin tilalle uudeksi maamerkiksi.
”Viime toukokuussa vietimme naapuruston kanssa taloyhtiön 50-vuotisjuhlaa. Kokosimme yhdessä pienen kirjankin, jossa on valokuvia ja muisteluita vuosien varrelta”, Ala-Kurhila kertoo.
Kesken katkaistua elämää
Hilkka Ala-Kurhila asuu nyt erillään aviomiehestään. Altzheimerin tautia sairastava mies on laitoshoidossa.
”Avioparien erottaminen pitkän yhteisen taipaleen jälkeen tuntuu julmalta. Sairaan ihmisen kotihoito olisi inhimillinen ratkaisu”, Ala-Kurhila sanoo.
Ikävä nostaa kyynelet hänen silmiinsä. On vaikeaa tottua siihen, että mies ei ole enää vierellä yhteisessä arjessa. Hänellä on suru myös siitä, että puolison elämästä puuttuu kokonaan hänelle tärkeä osa.
”Me olemme aina käyneet yhdessä kirkossa, hengellinen elämä on ollut molemmille tärkeää. Hoitokodissa hänelle ei ole tarjolla mitään tuttua hengellisen elämän saralta, ei hartauksia, ei virsiä, ei mitään.”
Hilkka Ala-Kurhila pohtii, miten paljon muistisairaan tilaa huonontaa ja ihmisarvoa loukkaa, että hän joutuu elämään itselleen vierasta elämää.
”Ei ole mikään ihme että potilas on hakoteillä omasta elämisensä tutusta kaaresta”.
Hän määrittelee tilanteen kesken katkaistuksi elämäksi.
Toisinkin voisi olla
Hengellisen ravinnon tarjoaminen laitoshoitopotilaalle on Hilkka Ala-Kurhilan mielestä kiinni ennen kaikkea hoitohenkilökunnan viitseliäisyydestä. Kun pappi tulee hoitokotiin vierailulle, kaikki halukkaat olisi tuotava yhteistiloihin häntä tapaamaan. Radio omassa huoneessa toisi puolestaan hartausohjelmat kuultaviksi.
Aiemmassa hoitokodissa musiikkia ei ollut mahdollista soittaa miehen omassa huoneessa, sillä soittolaitteita varten ei ollut toimivia pistokkeita. Miehelle, jonka elämään kuorossa laulaminen on kuulunut olennaisena osana, hiljaisuus on vierasta.
”Kysyin kerran, voisinko tuoda hoitokotiin kantelemusiikkia sisältävän levyn, jonka olimme saaneet lahjaksi soittajan isältä. Se ei käynyt päinsä, koska osa potilaista ei ole uskonnollisia, ja he saattaisivat pahoittaa mielensä. Ei auttanut, vaikka kerroin että levyllä on vain instrumentaalimusiikkia, ei laulua”, Ala-Kurhila kertoo.
Miehen tämänhetkisessä hoitopaikassa musiikin kuunteleminen huoneessa olisi Ala-Kurhilan oman soittimen ja cd-levyjen ansiosta mahdollista, mutta soittimen käyttö vaatii henkilökunnan apua.
Näky toiveiden täyttymyksestä
Kirkko voisi Hilkka Ala-Kurhilan mielestä tulla konkreettisesti apuun vanhusten hoidossa. Hän on saanut elävän ja yksityiskohtaisen näyn paikasta, jossa vanhuksia kohdeltaisiin omina persooninaan ja heille tarjottaisiin myös hengellistä elämää.
”Minulla on mielessäni paikka, jossa olisi oma pieni kirkko, hoitokoti ja saattohoito-osasto, ja sairasosastojen yhteydessä vanhainkoti potilaiden puolisoille”, Ala-Kurhila kuvailee.
Hänen haaveidensa paikka voisi olla sotaorpojen vanhainkoti, jossa olisi myös kauniita helppokulkuisia kävelyreittejä ja sotaorpomuseo.
”Oman lapsuuteni katkaisi sotaorpous. Ehkä sen takia elän vasta nyt uutta puberteettia ja kapinoin vääryyksiä vastaan”, Hilkka-rouva arvelee silmät tuikkien.
Jaa tämä artikkeli: