Jari Sarasvuo

Sanan selittäjä Jari Sarasvuo: Mitä on pelastus?

• 22.07.2013 14:00
• teksti:Juhani Huttunen kuva: Jani Laukkanen

Hengellinen sanasto on latautunutta, ja se jännitteistää ihmisiä. Toisella laidalla ovat fundamentalistit, joilla on omistusoikeudellisia intohimoja uskonnollisiin käsitteisiin. Toinen ylivirittynyt ryhmä on uskonnolle allergisoituneet ateistit, jotka saavat oireita uskonnollisiksi mieltämistään sanoista.

Tämän kaksinapaisuuden synnyttämän energian takia olen kokenut mielekkääksi käyttää hengellistä kieltä irti uskonnosta. Hengellisyydestä puhuminen luo tilaisuuden avartaa ajattelua, oli suhde uskonasioihin kuinka kieltävä tai taikauskoinen tahansa.

Kun puhun pelastuksesta, en tarkoita mitään tuonpuoleista tai yliluonnollista. Tämä on lähtökohta. Pohdin tämänpuoleista, ajallista taivaltamme. Puhe tuonpuoleisesta on usein silkkaa korskeutta ja taikauskoon takertumista.

Ihmiselämän suuri paradoksi on, että meitä yhdistävät aivan samat asiat, mutta olemme silti kovin vieraantuneita. Meillä on kaipaus kotiin, jossa kokisimme ehdotonta rakkautta ja eheytymistä.

Tietoisuutemme tarvitsevasta luonteesta johtuu taipumus, että tukehdutamme mielemme haaveilla ja huolilla. Kun tietoisuus on vielä lapsen tasolla, haaveet ja huolet eivät sumenna aistikokemusta. Aikuistuessa viattomuus kadotetaan, ja mieli myrkyttyy toiveista ja peloista.

Tämä kujanjuoksu kunnianhimon ja painajaisten välissä estää ilon tässä ja nyt. Emme osallistu todellisuuteen aistiemme kautta vaan jäämme todellisuudesta vieraantuvan mielen vangiksi. Mitä enemmän mieli saa valtaa, sitä pahemmin se sabotoi elämää. Jos osallistuisimme todellisuuteen aistiemme kautta, emme olisi niin alttiita huonovointisuudelle.

Pelastus on minulle sitä, että matka saa jatkua. Mitä pidempään ja useammin vaellus kohti viisautta saa jatkua, sitä lähemmäksi ihminen seikkailee kohti hengellistä kotiaan. Meidät on tuomittu tekemään pyhiinvaellus alkuperäisestä viattomuudesta tietoisuuteen ja sitä kautta löytämään takaisin viattomuuteen, johon aikuisena astutaan viisauden portista.

Pelastumiseen kuuluu mahdollisuus viisastua. Viisaus tulee kokemusten jälkeisestä pohdinnasta. Ensin eksytään, langetaan, minkä jälkeen on tilaisuus nähdä kohtalokas luonnevikansa ja valita toisin.

Kadotus on tila, jossa ihminen menettää yhteyden itseensä, toisiin, tarkoitukseensa, tärkeysjärjestykseensä. Samalla kokemus armosta on kadonnut. Se on tila, jossa ihminen on jäänyt yksin omavoimaisuutensa kanssa.

Viimeistään silloin ihminen tajuaa, etteivät oma ymmärrys ja voimat riitä. Kadotuksesta pelastukseen pääsee armon ja parannuksen vuorovedolla. Kadotus tarkoittaa: olen pihalla ja pahassa pulassa. Armo tarkoittaa: ei se mitään, et ole oikeasti yksin ja sinun käy paremmin kuin uskotkaan. Parannus tarkoittaa yritystä osallistua annettuun lahjaan. Huh, pelastuin pälkähästä, matkani saa jatkua, vaellan siis viisaammin.

Päinvastoin kuin monet protestantit ovat väärinkäsittäneet, ihminen ei pysty tekemään parannusta muuten kuin tekojen kautta. Mieli ei muutu miettimällä! Se voi muuttua tekemisen kautta, sillä tekemisessä mieli menettää valtaansa ja tilaa raivautuu todellisuudelle. Uskohan tarkoittaa tekoja. Ajatus on heikko, mutta teko on vahva.

Uskon, että maailmankaikkeudessa on hyvää tahtoa jokaista kohtaan, kunhan sille annetaan mahdollisuus. Elämä tarjoaa pyhiinvaeltajilleen enemmän hyvää kuin pahaa.”