Sanat hopeaa
Ennen opetettiin, että vaikeneminen on kultaa ja että turhista sanoista joutuisi aikanaan tilille.
Meidän aikanamme korostetaan puhumisen tärkeyttä.
Kaikilta kysellään jatkuvasti, mitä mieltä kukakin on eri asioista, olipa kyseessä sitten mielipideasia tai ei. ”Missä sun mielestä sijaitsee Pohjanmaa?” -tyyppisiä kysymyksiä satelee milloin missäkin yhteydessä. Mitä mieltä olet jääkiekkovalmentajasta, ajansiirrosta, joulusta, sukkahousuista tai murukahvista?
Puhetta mahtuu maailmaan. Viisas voi vaieta, jos kestää epäsosiaalisen leiman. Vaikeneminen ei ole ylimielisyyttä vaan harkintaa, tekisi mieli sanoa.
Sanat ovat kultaa silloin, kun ne ovat paikallaan ja niitä on harkittu. Ihmisen lohduttaminen, neuvominen, kommentointi, nuhtelu — kaikki ne vaativat tarkkaa miettimistä ja toisen persoonan kunnioittamista. Mutta yleensä meidän tapamme on höläyttää jotakin, melkein mitä tahansa.
Emme osaa myöskään käyttää sanoja ”en tiedä”. Usein ne olisivat rehellisin vastaus, mutta pelkäämme myöntää tosiasiaa.
Raamatussa on paljon kehotuksia puheiden punnitsemiseen. Väitetty luontainen hiljaisuutemme ei ehkä olekaan suomalaisuudessa niin kovin huono puoli, ainakaan silloin kun se ei ole mykkyyttä vaan harkitsevuutta. Pelkuruuttakin se tosin voi olla: silloin, kun on sanomisen paikka, täytyy sanoa.
Mutta liika puhe muuttuu valkoiseksi kohinaksi ja menettää arvonsa. Hälyn keskeltä voi olla vaikea kuulla sitä, mikä on tärkeää.
Jaa tämä artikkeli: