Sanaton rukous
Lapsena iltarukouksen aikaan luettelin Jumalalle kaikki asiat, jotka olivat tärkeitä tai tarvitsivat taivaallista väliintuloa. Luettelo oli usein niin pitkä, että ehdin nukahtaa ennen kuin se oli lopussa.
Sittemmin hiljenin. Tuntui, etten löydä enää sanoja ollenkaan. Usein halusin lukea vain Isä meidän. Omat sanat alkoivat tuntua turhilta. Toisten puolesta rukoillessa ajattelin vain sen ihmisen kasvoja ja etunimeä, ja koin, että rukoukseni oli siinä. Tarvitseeko Jumala luetteloja, muotoiltuja virkkeitä, kauniita tai järjestyksessä olevia sanoja? Tarvitsenko minä?
Taannoin julkaistussa miesten rukouskirjassa on lyhyt suomalaisen miehen rukous: ”Niinkus tierät”. Siitä pidän.
Kun rukoilee toisten puolesta, tuntuu oudolta ruveta määrittelemään, mitä toiselle toivoo tai pyytää. Tietäähän toki taivaallinen Isämme sen paremmin. Omat toiveemme toiselle voivat syntyä oman sydämemme syvyydestä, tiedostamattomistakin motiiveista: Anna tuon toisen pitää minusta. Anna hänen tulla oikeaan uskoon. Anna hänen parantaa tapansa.
Ehkä Jumala ei piittaa sanoistamme — tai ne muuntuvat hänen edessään puhtaaksi ja täydelliseksi Hengen rukoukseksi. Meidän itsekkyytemme ja sokeutemme toisten tarpeille on usein kovin ilmeistä: Anna minulle — ja muille sitten se, mikä yli jää.
Rukous ei tarvitse sanoja, mutta oma mielialamme saattaa tarvita, eikä niistä varmaan haittaakaan ole. Me olemme tällaista tekoa — niinkus tierät.
Jaa tämä artikkeli: