Sara Paavolaisen uskon sanat
Väsyneenä pyykkikoneen täyttäminen voi olla Sara Paavolaiselle pyhä hetki.
Kuka?
Sara Paavolainen, 50
- Näyttelijä. Tänä keväänä kiitetty rooli Helsingin kaupunginteatterin Viimeinen valssi -näytelmässä.
- Helsingin kaupunginvaltuutettu ja sosiaalilautakunnan jäsen (sd).
- Lapset Saimi, 25, Eino, 22, ja Väinö, 12, avioliitosta näyttelijä Kari Heiskasen kanssa.
- Toiminut kehitysvammaisen tyttärensä Saimin omaishoitajana ja ollut mukana vapaaehtoistyössä, muun muassa projektissa, jossa hankittiin kehitysvammaisille nuorille kerrostalo, jossa he voivat tuetusti viettää itsenäistä elämää.
Seurustelee päihdetyöntekijä Jukka Järvisen kanssa.
Etsijä
"Olen aina ollut etsijä. Uskon etsiminen oli minulle kuitenkin alkuun hyvin yksinäinen matka, sillä lähipiirissäni ei ollut ihmisiä, jotka olisivat pyytäneet vaikkapa kirkkoon.
Sain ystävältäni lahjaksi Martti Lindqvistin kirjan Toivosta ja epätoivosta. Se oli minulle tärkeä lukukokemus ja on edelleen yksi matkaoppaistani. Samoihin aikoihin juttelin toisten ystävien luona heidän poikansa kanssa, joka oli juuri käynyt rippikoulun. Innostuin hänen kertomastaan ja tajusin, että minähän voisin käydä rippikoulun nyt aikuisena. Soitin samana päivänä seurakuntaan.
Olin seurannut keskustelua kirkon merkityksestä, ja toisaalta islamista, ja ymmärsin että monikulttuurisessa Suomessa oli noussut tarve uskonnolliseen vuoropuheluun. Koin voimakkaasti olevani kristitty ja halusin liittyä tuttuun traditioon ja sukupolvien ketjuun, vaikka omien vanhempieni osalta siinä olikin yhden sukupolven katkos.
Rippikouluun menon ja kirkkoon liittymiseni taustalla oli myös henkilökohtainen hätä. Siitä on nyt nelisen vuotta. Minulla oli takana avioero ja elin monella tavalla elämän summaamisen aikaa. Olin down-lapseni omaishoitaja ja free-näyttelijä, joka teki pätkätöitä ja oli välillä työttömänä.
Elämäni oli epävarmaa, enkä halunnut enää selvitä vain omin voimin. Tunnistin heikkouteni ja tahdoin antautua armon kannateltavaksi. Se oli kuin olisi oppinut uimaan."
Usko
"Minulla ei ole lapsuudesta minkäänlaista uskonnollista pohjaa. Meillä kotona ei rukoiltu iltaru-kousta, mutta käytiin hienoja humanistisia keskusteluja.
Ensimmäisen kosketukseni uskonkysymyksiin sain koulun uskontotunneilla. Kun niistä innostuneena kysyin kotona vanhemmiltani, miksi he eivät usko Jumalaan, äiti sivuutti asian ja jatkoi dekkarinsa lukemista eikä vastannut, mutta isä vastasi. Hänestä oli niin hirveän paljon tärkeämpää uskoa ihmiseen.
Vaikutuin isäni vastauksesta ja häpesin uskonnollista kiinnostustani. Muutaman vuoden kuluttua erosin kirkosta. Olin silloin 13-vuotias.
Olen siis hyvin vastasyntynyt uskonasioissa. Mutta toisaalta olen iloinen siitä, että löysin uskon elämänvaiheessa, jossa on jo takana elettyä ja koettua, alamäkiä ja ylämäkiä. Minulla ei ole mitään tarvetta piiskata itseäni, vaan uskallan antautua Jumalan hoitoon.
Usko avautuu minulle arjessa. Pyykkikonetta täyttäessäni Jumala tulee luokseni. Hän on siinä lähellä, kun väsyneenä yritän saada lasta omaan huoneeseensa nukkumaan."
Kirkko
"Isä vei minua lapsena kirkkoihin. Arkkitehtuurin ystävänä hän kertoi, milloin oltiin goottilaisessa katedraalissa, milloin modernissa kirkossa. Katsoimme yhdessä, miten valo tulee kirkkoon.
Äiti vei minua kirkkokonsertteihin. Pääsiäisen aikaan kävimme kuuntelemassa Bachin Matteus-passiota ja pyhäinpäivän aikaan Mozartin Reguiemia.
Aikuisena Vantaan Pyhän Laurin kirkosta on tullut minulle erityisen rakas. Jo ennen rippikouluani ajoin sinne joskus silloisesta kodistani Paloheinästä vetämään hetkeksi henkeä, kun lapset olivat hoidossa eikä minulla ollut näytelmäharjoituksia.
Vanhassa kirkossa aistii mo-nien sukupolvien pyhyyden kaipuun. Kuluneissa penkeissä istuessa tajuaa, että on sitä eletty ja etsitty rauhaa ja lohtua ennenkin. Siihen kaipuuseen on hyvä yhtyä."
Jumalanpalvelus
"Haen kirkosta voimaa uusiin alkuihin. Jumalanpalvelus on minulle avoimena ja ymmällä olemisen paikka. On hienoa, että kirkkoon voi mennä maksutta hiljentymään ja etsimään vastauksia elämän heittämiin kysymyksiin. Usein en edes tiedä, mitä sieltä etsin.
Kun aloin käydä kirkossa, en osannut virsiä juuri ollenkaan. Vuorolaulut, istumiset ja seisomiset olivat täyttä hepreaa. Mutta pikkuhiljaa olen oppinut sekä virsiä että liturgiaa.
Nykyään käyn jumalanpalveluksessa melko säännöllisesti. Se on minulle akkujen latausta. Joskus saarnat puhuttelevat, joskus eivät.
Kun kesällä reissaan, käyn eri kirkoissa. Viime kesältä on jäänyt mieleen yksi sateinen sunnuntai Savonlinnan kirkossa. Itkin surujani läpi jumalanpalveluksen, kirkonpenkissä ja vielä ehtoollisellakin. Sain leivän ja viinin, rauhan ja turvan, ja voimistuneena lähdin jatkamaan matkaa."
Rukous
"Sanotaan, että meditaatiota, avantouintia ja vaellusta voi opetella ja oppia. Ajattelen, että samalla tavalla voi opetella myös rukoilemista. Minulle uskonasiat eivät ole olleet mitään pimpelipom-juttuja, että "kääk, olen tullut uskoon". Olen tutustunut näihin asioihin pikkuhiljaa.
Minulle tärkeä on rukous. Rukouksella ei voi olla väärää aikaa, paikkaa eikä muotoa. Rukous voi olla vain yksi heikkona hetkenä kuiskattu lause: jos olet, anna joku merkki sieltä taivaasta. Tai se voi olla vain yksi sana: auta tai kiitos."
Armo
"Olen tuntenut oloni turvattomaksi koko elämäni ajan. Olen ollut kauhea jännittäjä, pelokas, lähtökohtaisesti huolestunut kaikesta ja aina valmis tuomitsemaan itseni huonoksi. Armo on ollut minulle huojentava löytö. Olen riittävä juuri tällaisena. Siitä syntyy eräänlainen käänteinen ihme. Kun saan olla pelokas ja pistoksissa, huomaan, etten enää pelkääkään niin paljon. Se tuo elämään rauhaa ja levollisuutta.
Tässä ajassa on niin paljon kilpailua ja mittaamista. On huimaa, että on jotakin, jonka saa pyytämättä ja ansaitsematta."
Rakkaus
"Rakkaus on mysteeri ja jumalallista alkuperää. Kuinka muuten kykenisimme rakastamaan jopa meille tuntemattomia?
Olen sitä mieltä, että meitä kaikkia tarvitaan ja meillä kaikilla on töitä, myös työelämän ulkopuolelle jääneillä, työttömillä, vanhoilla ja vammaisilla. Meidät on kutsuttu tekemään ihmisen työtä, kuuntelemaan bussipysäkillä itkevää lasta, käymään yksinäisen vanhuksen luona, lohduttamaan läheisensä menettänyttä. Kysymys on lähimmäisen rakastamisesta.
Erityisesti lapset tarvitsevat rakkautta. Niin kiire ei saa olla, että unohdamme lapsemme. Eikä meidän pidä välittää vain omistamme, vaan ajattelen, että kaikki maailman aikuiset on tarkoitettu huolehtimaan kaikista maailman lapsista.
Rakkauden kaksoiskäsky on ollut mahtava löytö. ’Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Sehän on oikeastaan kolmoiskäsky. Se pitää viisaasti sisällään kehotuksen rakastaa myös itseä, sillä muuten ei jaksa välittää muista."
Ihme
"Lapset ovat ihme ja Jumalan lahja. Sen sain konkreettisesti kokea ensimmäisen lapsemme kohdalla. Kun saimme down-tytön, pienen menninkäisemme, saimme lahjan, jota emme toivoneet. Mutta hän osoittautui melkoiseksi pakkaukseksi taivaasta. Kun saimme vielä kaksi tervettä lasta, saimme kokea ihmeitä ihmeiden perään.
Rakkaus on ihme. Avioeroni jälkeen olin varautunut elämään loppuelämäni yksin. Pidin lähes mahdottomana, että voisin keski-ikäisenä työttömänä yksinhuoltajana löytää koskaan rinnalleni kunnon miestä. Mutta niin vain kävi."
Toivo
"Toivo on merkillinen voima. Se on valoon katsomista. Aina ei jaksa uskoa, mutta silloinkin voi toivoa. Kun olen joskus ollut oikein pohjalla, olen toivonut eheytymistä ja voimaa. Arkeeni toivon jaksamista.
Jälleen näkemisen toivo on kaunis ja lohduttava asia. Se luo siteen meitä ennen lähteneisiin läheisiin."
Kuolema
"Kun tyttäreni hyvä ystävä kuoli, veimme yhdessä haudalle seppeleen, jossa oli nalle. Samalla tyttäreni puhui taivaassa olevalle ystävälleen. Silloin tajusin, mikä merkitys on sillä, että pystyy käymään haudalla. Tuli tunne, että tahtoisin itsekin kuoltuani tulla siunatuksi haudan lepoon.
En kuitenkaan ajattele, että elämme täällä taivasta varten. Minua masentaa sellainen ajattelu. Tahdon elää ja nähdä nyt. Toki toivon, että sitten kun sen aika on, voisin levollisin mielin jättää tämän elämän."
Enkelit
"Äitini poismenosta ei ole kovin kauan. Vaikka hän oli vanha, sairaus ja kuolema yllättivät. Ehdin kuitenkin kysyä äidiltä, tahtooko hän kirkolliset hautajaiset. Hän tahtoi ja tilasi hautajaisiinsa paljon enkeleitä.
Enkelit ovat ihana asia. En ole koskaan epäillyt ihmisten enkelikokemuksia. Uskon, että on olemassa näkymätön maailma.
Kehitysvammaisella tyttärelläni on erityistä herkkyyttä enkeleille. Puhumme paljon enkeleistä ja ne kuuluvat olennaisena osana elämäämme."
Raamattu
"Opin alle kouluikäisenä lukemaan isoisoäidin vanhasta suuresta vihkiraamatusta, jossa oli koukeroinen fraktuurateksti ja Dorén kuvat. Äitini kuoltua perin kirjan. Laitoin sen viime jouluna olohuoneen pöydälle ja siinä se on edelleen. Aina silloin tällöin joku avaa sen. Viimeksi 12-vuotias poikani tutki sitä.
Raamattupiirit eivät ole minua varten. Koko sana kuulostaa mummolta ja minulle siinä on jostakin syytä myös kiihkouskovaisuuden vivahde. Enemmän kaipaan avointa elämänpohdintaa. Luen paljon runoja ja Raamatussakin rakastan Psalmeja."
Pääsiäinen
"Pitkäperjantai hiljentää minut. Olen evankeliumeita lukiessani miettinyt usein Jeesuksen elämää. Hän kuoli 34-vuotiaana kaikkensa antaneena. Koetan kuvitella, miltä on tuntunut kilvoitella oman viestinsä kanssa. Hän halusi niin kovasti saada ihmiset ymmärtämään, että heidän tulee rakastaa erityisesti niitä, jotka ovat jollakin tavalla heikommassa asemassa, kuten lapsia, vammaisia ja eri tavoin kärsiviä.
Pääsiäisenä hänestä itsestään tulee rakkauden voimauttava viesti. Inhimillisesti katsottuna hänen viimeiset päivänsä ovat kauheita: valvottuja öitä, hätää ja hämmennystä, pettymystä ja paniikkia, kipua ja hylätyksi tulemista. Mutta juuri siten hän jakaa meidän kärsimyksemme. Hän kärsii meidän puolestamme, mutta myös meidän rinnallamme. Se on se tapa, jolla Jumala on edelleen läsnä elämässämme."
Johdatus
"Koen, että suhteessa aiemmin elettyyn olen nyt viisikymppisenä vahvimmillani. Kaikki eletty on vienyt minua kohti tätä hetkeä ja vahvistanut minua.
Tiedän, että teen matkaa vanhuutta kohti. Näyttelijän työssä on se hyvä puoli, että siinä saa pohtia ja käydä läpi elämänkaaren eri vaiheita, myös tulevia. Parhaillaan näyttelen Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Viimeinen valssi. Siinä esitän vanhaa naista. Vapisevan roolihahmon kroppaan meneminen on fyysisesti niin rankkaa, että vielä näytöksen jälkeisenä aamunakin olen aivan jäykkä.
Jos jotakin olen oppinut, niin sen, että elämä ei ole automaatio vaan tähtitieteellinen kirjo tapahtumia, joista osaan voimme vaikuttaa, osaan emme. Uskon vahvasti, että meidän tiemme on jotenkin askelmerkitty. Siksi ajattelen, ettei meidän kannata kauheasti synkistellä tekojamme tai juuttua suruihimme, sillä elämä tuo mukanaan monenlaista, myös murhetta, ja me olemme kauhean epätäydellisiä."
Jaa tämä artikkeli: