Sukupolvien ketju. Sata vuotta täyttävä helsinkiläinen Nelly Paulin pitelee kuvaa, jossa hän on vauvana oman äitinsä kanssa. Paulin on työskennellyt raitiovaununkuljettajana ja porsliinimyyjänä.
Sata vuotta elämää
Nelly Paulin täyttää tänään sata vuotta. Hän asuu omassa kodissaan, palvelutalossa. Jälkipolvia on neljä.
Teksti Eija Köntti
Kuva Sirpa Päivinen
Tällainen minä olen. Enhän sitä oikein tahdo itsekään uskoa, että sata vuotta on täynnä! Nelly Paulin sanoo ja heläyttää tutun naurunsa. Olen tuntenut hänet koko ikäni.
– Sain syntymälahjana myönteisen elämänasenteen. Jos joku on hapan, en anna sen vaikuttaa itseeni.
Nelly Paulin syntyi viidentenä kahdeksanlapsiseen perheeseen.
− Meitä oli kolme tyttöä ja viisi poikaa. Minä olen viimeinen sisaruskaartistamme. Muutimme Tampereelta Lohjalle, kun isä meni Lohjan Kalkkiin työhön vuonna 1918.
Lohjalta Nelly muutti 16-vuotiaana Helsinkiin hoitamaan sisarensa vauvaa. Ja siitä jatkui työ pääkaupungissa.
Valoisan ulkonaisen olemuksen perusteella voisi ajatella, että tämä nainen on tanssinut ruusuilla. Elämään on kuitenkin mahtunut paljon kipeitä asioita, joista Nelly ei mielellään puhu. Joku toinen olisi niistä katkeroitunut.
Erittäin vaikea paikka oli, kun Nelly vuonna 2000 joutui muuttamaan Kannelmäen kodistaan palvelutaloon. Mutta pakko oli, kun talossa ei ollut hissiä.
− Olin pitkään maassa enkä tahtonut päästä jaloilleni. Oli ikävä omaan kotiin. Sopeutuminen vei aikaa, mutta nyt viihdyn täällä omassa palvelutalon kodissani. Saan käydä alakerrassa syömässä, jos haluan. Viikonloppuisin syön kotona, kun tyttärentyttäreni huolehtii ruokaostoksistani.
– Osallistun kaikkeen siihen toimintaan, mitä täällä on. Sään salliessa käyn läheisessä ostoskeskuksessa rollaattorilla.
Sotien aikana Nelly Paulin työskenteli raitiovaunun rahastajana.
– ”Kondareiksi” meitä silloin kutsuttiin. Välillä oli keskeytettävä työ vaunussa, kun piti käydä putsaamassa lumet kiskoilta.
Tällaisesta tilanteesta on Life -lehden valokuvaaja Carl Mydans ottanut kuvan, joka päätyi talvisodasta kertovaan kuvakirjaan Kunniamme päivät . Kuvassa hymyilevä, rukkaskätinen Nelly-kondari on lapionvarressa.
– Sotien aikana oli pulaa kuljettajista, kun osa mieskuljettajista joutui rintamalle. Esimieheni kysyi minulta, enkö menisi raitiovaununkuljettajakursseille. En heti luvannut, mutta suostuin sitten, kun ajattelin kaikkia rintamalla olevia miehiä. Halusin tehdä osuuteni.
− Kuljettajan tehtävä oli hälytyksen tullessa ensin hoitaa matkustajat ulos vaunusta, jotta he pääsivät pommisuojaan. Sen jälkeen piti huolehtia raitiovaunusta, ja viimeksi oli kuljettajan vuoro.
− Ajoin linjaa numero 5 Katajanokan ja Töölöntorin väliä. Kun vuoro yöllä päättyi, ajoin spåran ”Sipoon talleille” (Mannerheimintien raitiovaunutallit) ja kävelin kotiin Fredrikinkadulle. Kyllä vähän pelotti, kun joskus oli päivän kassa laukussa. Mitään ei kuitenkaan sattunut.
Sotien jälkeen Nelly Paulin sai paikan myyjänä Renlundin taidelasi- ja porsliiniosastolta ruotsin kielen taitonsa ansiosta.
– Silloin sain palvella monia julkisuuden henkilöitä. Sylvi Kekkonen oli vakioasiakkaani, jolle sain aina esitellä kaunista taidelasia. Monet Kansallisteatterin näyttelijät tulivat niin ikään tutuiksi asioidessaan osastolla.
Selkävaivat pakottivat Nellyn leikkaukseen ja myöhemmin vähentämään työntekoa. Puolipäiväisen myyjän työstä hän joutui lopulta jäämään ennenaikaisesti eläkkeelle.
– Selkä on minun ilmapuntarini, se vaivaa jatkuvasti. Rollaattori helpottaa kulkemista, se on minun autoni. Särkylääkkeitä yritän ottaa vain vähän.
Ennen muuttoaan kerrostaloon Nelly asui omakotitalossa Kaarelassa. Hän asui avioeron jälkeen siinä yksin, kun tytärkin oli jo maailmalla. Eläkkeelle päädyttyään hän piti vuokralaisia, jotta tulisi toimeen.
– Mauri Sariolakin oli opiskeluaikanaan vuokralaiseni. Muistan, miten hän pitkänä ja leveäharteisena miehenä joutui kumartumaan, jottei olisi lyönyt päätään oven kamanaan. Tuntui kuin ovikin olisi ollut hänelle liian kapea.
Tämä vuokraemäntä rakasti kutomista. Kauniskuvioiset, moniväriset villapaidat ja muut neuleet olivat hänen bravuurinsa.
− Muutama vuosi sitten oli pakko lopettaa villasukkien kutominen, kun sydän ei oikein tykännyt siitä. Nyt olen tehnyt joitain pieniä käsitöitä. Kun on aina näpertänyt käsillään, on vaikea olla tekemättä mitään. Viimeksi tein koristetyynyn. Minulta kyllä onnistuu vielä langan paneminen neulaan ilman silmälaseja, Nelly iloitsee.
Hän harrasti pitkään tanhuamista ja tanssimista. Vielä yli 85-vuotiaana hän tanhusi monta kertaa viikossa. Tanhukerho teki ulkomaanmatkojakin. Vaikka selkä vaivasi, hän oli sitkeästi mukana.
Ystävistään ja läheisistään Nelly Paulin kantaa huolta; se on oleellinen osa hänen persoonaansa.
− Rakastan ihmisiä. Jokainen on tärkeä ja arvokas, olipa hän millainen hyvänsä. Ihmisen arvo ei riipu esimerkiksi hänen koulutuksestaan.
Nelly ei sano pahaa sanaa kenestäkään. Hän haluaa ”panna päällimmäisiksi paremmat” päivät ja asiat. Nellyn positiivisuus ja hänen hymynsä tarttuvat.
– Juttelen Luojani kanssa. Puhun Hänelle kaikista läheisistä ihmisistäni. Jokaisena uutena aamuna kiitän alkaneesta aamusta. Ihmettelen, miten Luoja on pitänyt minusta huolta vaikeissakin elämänvaiheissa ja auttanut eteenpäin.
– Välillä kyllä kyselen, onko Hän unohtanut minut. Ehkä Hänellä on tarkoituksensa myös tähän pitkään ikään.
Keskustelun päättyessä halaamme, ja Nelly sulkee käteni omiinsa: ”Ollaan lähellä, vaikka ollaankin tahoillamme.”
Jaa tämä artikkeli: