Sopeuttaja ja varaventtiili. – Työväenopistolla on ollut iso rooli siinä, miten helsinkiläisistä tuli kaupunkilaisia, sanoo opiston historian kirjoittanut tutkija Samu Nyström. Taustalla Helsinginkadulle vuonna 1927 valmistunut Opistotalo.

Sata vuotta sivistystä

Helsingin työväenopisto on tarjonnut kursseja kaikille kaupunkilaisille jo sadan vuoden ajan.

• 01.09.2014 13:30

Teksti Eira Serkkola
Kuva Esko Jämsä
Kun opisto aloitti toimintansa tsaarin aikana syksyllä 1914, elokuussa syttynyt ensimmäinen maailmansota alkoi mullistaa Helsingin elämää, etenkin taloutta.

Historian tutkija Samu Nyström on perehtynyt erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Nyt hän on uppoutunut työväenopiston historiaan. Hänen tuore teoksensa Oodi sivistykselle julkaistaan 11. syyskuuta opiston satavuotisjuhlassa.

– 1910-luvulla Helsingissä vasta opeteltiin suurkaupungin elämää. Ymmärrettiin, että demokraattisessa yhteiskunnassa tarvitaan kansalaistaitoja ja -tietoja. Mutta oppivelvollisuuttakaan ei vielä ollut. Alkuaikojen opiskelijoista joka kolmas ei ollut käynyt mitään kouluja, ja lukutaitokin saattoi olla alkeellinen, Nyström kertoo.

Opisto alkoikin heti järjestää ”kansakoulupiirejä”, joissa aikuisten oli mahdollista suorittaa kansakoulun oppimäärä. Pääkaupungissa lapset kyllä pääsivät kansakouluun, mutta maalta muutti paljon ihmisiä tänne töihin.

Erityislaatuista yhteisöllisyyttä. Näytelmä-, musiikki- ja maalauspiirien taitoja hyödynnettiin opiston runsaissa iltamissa. Oli itse tehtyä ohjelmaa ja lopuksi tanssia.

– Ihmisten tiedonjano oli hämmästyttävä. Joku metallityöläinen tuli kymmenen tunnin työpäivän jälkeen opistolle pänttäämään venäjän tai ruotsin alkeita. Maalta tulleet kotiapulaiset kävivät ruotsin kurssilla, jotta saisivat paremmin töitä. Amerikkaan siirtolaisiksi lähtevät halusivat oppia englantia.

Työväki itse ei ollut opistoa perustamassa, koska yleistä äänioikeutta kunnallisvaaleissa ei vielä ollut. Äänivaltaa oli sitä enemmän, mitä enemmän henkilö maksoi veroja kaupungille, ja siksi opiston perustamisesta päätti kaupunginvaltuuston liberaali porvaristo.

Opistossa ei annettu ammattiopetusta. Mutta tietopuolisen opetuksen lisäksi tarjottiin alusta asti taide- ja taitoaineita.

– Tiedonjano ja luovuus motivoivat ihmisiä. Toiminnan ideahan on aina ollut se, että aikuiset ihmiset haluavat vapaa-aikanaan, vapaaehtoisesti tulla kehittämään itseään. Tästä syntyi myös opiston erityislaatuinen yhteisöllisyys. Mahdollisuus tutustua samanhenkiseen porukkaan antoi intoa opiskeluun, Samu Nyström kuvaa.

Näytelmä-, musiikki- ja maalauspiirien taitoja hyödynnettiin opiston runsaissa iltamissa. Niitä saattoi olla joskus viikoittain. Oli itse tehtyä ohjelmaa ja lopuksi tanssia. Syntyi monenlaisia retkeilyporukoita. Aluksi retkeiltiin Helsingissä, sitten ympäri Suomea ja myöhemmin ulkomaillakin.

– Tällainen yhteisöllisyys alkoi kuitenkin hiipua 1980-luvulla. Sille ei tunnu olevan enää tässä muodossa tarvetta. Opiston kesäkodeistakin luovuttiin 2000-luvun alkuun mennessä.

Opettajille tuntityö opistossa tarjosi suuren haasteen. Sekä kansakoulu että yliopisto olivat varsin autoritäärisiä kouluja, mutta vapaa sivistystyö pohjasi vapaaehtoisuuteen.

– Opiskelijat oli kohdattava vertaisina, kauan ennen kuin se tuli muotiin aikuiskasvatuksessa. Karttakepillä sormille -tyyli olisi karkottanut opiskelijat.

Muutaman lukuvuoden jälkeen työväenopiston toiminta katkesi sisällissodan ajaksi. Syksyllä 1918 maa oli repaleina, ja osa valkoisista kyseenalaisti koko opiston mielekkyyden. Mutta opiston rehtori Zachris Castrén, yksi vapaan sivistystyön kantaisistä, oli järkkymättä sitä mieltä, että yhtenäistä kansakuntaa ei voi rakentaa kuin sivistystasoa nostamalla. Hänen kerrotaan hakeneen opiskelijoitaan pois vankileireiltä.

Opisto auttoi ihmisiä toipumaan sodasta: keskustelupiireissä ja opistolehdessä ihmiset saattoivat purkaa sotakokemuksiaan. Työväenlehdet oli sodan jälkeen kielletty tai sensuroitu.

Nyström kuitenkin torjuu ajatuksen, että työväenopisto olisi ollut pelkkä porvarillinen hanke, jolla pyrittiin ehkäisemään vallankumoushankkeita.

– Jos opiston kurssit olisivat olleet propagandaa, eivät työläiset olisi tulleet niitä kuuntelemaan. Työväenopistossa ei voi opettaa muuta kuin mitä opiskelijat suostuvat kuuntelemaan, ja sama pätee nykyäänkin.

Myös seuraavien sotien aikana opisto toimi samoin. Kotirintama saattoi purkaa sotatuntojaan keskustelupiireissä, ja pula-ajan ruuanvalmistus- ja ensiapukurssit tarjosivat selviytymiskeinoja kaupunkilaisille.

Aikakirjoja penkoessaan Samu Nyström havaitsi, että työväenopisto on aina kyennyt löytämään uusia ihmisryhmiä, jotka tarvitsevat uusia tietoja ja taitoja, sopeutumis- ja selviytymiskeinoja. 1940-luvulla opisto otti avosylin vastaan Karjalan evakot. He saivat tilaisuuden vaalia omaa kulttuuriaan ja käydä läpi kodin menettämisen kriisiä.

Tietotekniikan läpimurto ajoittui laman leimaamalle 1990-luvulle. Tuhannet työelämän ulkopuolella olevat suorittivat tietokoneen A-ajokortin tai siihen kuuluvia kursseja työväenopistossa. Suurtyöttömyyden oloissa opiston halvat kurssit ja harrastuspiirit tarjosivat työttömiksi jääneille henkireiän ja mahdollisuuden päivittää osaamistaan.

– Nyt modernin yhteiskunnan vaatimia taitoja tarvitsevat maahanmuuttajat, Nyström sanoo.

Tänäkin syksynä opistolla pääsee suomen kielen kursseille aamuisin, päivisin ja iltaisin. Maahanmuuttajien monipuolista opiskelua tuetaan myös opintoseteleillä.

Nykyisin jo kolmannes opiston opiskelijoista on korkeakoulutettuja. Naisten osuus on edelleen suuri, 78 prosenttia. Kursseille osallistuu pyöreästi 60 000 ihmistä joka vuosi. Osa heistä tietysti käy monellakin kurssilla.

Tutkija tiivistää työväenopiston merkityksen näin:

– Kohtalaisen kevyellä budjetilla tuotetaan kaupunkilaisille valtava määrä hyvää – tietoja, taitoja, sosiaalisia verkostoja. Se on sivistystä, jota on vaikea mitata.

Ilo oppia -näyttely aukeaa Kaupungintalon Virka Galleriassa 12.9.