Sataman henkeä etsimässä
Jätkäsaaren Huutokonttorin kulmalla seisoo kansatieteilijä silmät ymmyrkäisinä.
– Onpa paikka muuttunut, sanoo Tytti Steel , 40.
Hän kävi alueella viimeksi 2008, kun dokumentoi rahtisataman viimeistä syksyä. Nyt maisema on täyttynyt asuinkortteleista eikä Huutokonttorillakaan tarjota päiväpestejä ahtaushommiin vaan pizzaa.
Pitkää itälaituria kelpaa kuitenkin kävellä ja ihailla näkymiä Hietsun telakan suuntaan. Tällainen tepastelu oli ennen suosittu urbaanihuvi.
– Satamia mentiin varta vasten katselemaan ja maalta tulleet vieraatkin vietiin niihin, kertoo satamien elämään 1990-luvun lopulta perehtynyt tutkija.
Helsingin yliopistossa juuri tarkastettu Tytti Steelin väitöskirja setvii, millaiseksi Helsingin ja Kotkan rahtisatamat ja niiden työntekijät miellettiin ja arvotettiin parina sotia seuranneena vuosikymmenenä.
Miltei polttoleimattu oli satamien syntinen maine: salakuljetus, viinalla läträys, nylon-sukilla ostetut laivatytöt.
– Ahtaajia pidettiin räyhäkkäinä ja väkivaltaisina machoina, jotka menevät herkästi lakkoon, Steel tietää.
Väite satamien hämäräperäisyydestä herätti hänen kiinnostuksensa osin siksi, että hänen isänsä työskenteli Kotkan satamassa nosturinkuljettajana.
– Lapsuuden mielikuvani satamasta oli kuitenkin suorastaan tylsä. Sunnuntaisin sain harjoitella siellä pyörällä ajoa.
Työtään varten Steel haastatteli ison joukon entisiä satamalaisia, nyt jo ikäihmisiä. Heidän tarinoissaan piirtyi uudenlainen kuva Suomesta, kuten hän koki.
– Se ei ole se tavallinen talonpoikainen, jäyhä ja sulkeutunut Suomi, vaan Suomi, jossa ulkomaalaisten merimiesten kanssa seurustelu on arkipäivää ja vieraat ihmiset otetaan ilolla vastaan kaupunkiin.
Kielitaidottomuus rajoitti, mutta tutulta seilorilta saattoi tilata vaikka farkut, nahkatakin tai radion. Satamakapakoissa todistettiin suuren maailman elkeitä, kuten koko seurueelle kierroksen tarjoamista.
Hurtit satamajätkät ovat tahallaankin vahvistaneet rosoista mainettaan. Silti pintaa raaputtamalla löytyy tunnollisia kotitöiden hoitajia. Todellisuus väistää mustavalkoisuutta.
Steel tutki myös suomalaiselokuvien satamakuvastoa. Hieman yllättäen fiktio ei herkuttele hurjuuksilla, vaan satamatyöntekijät on esitetty raittiina ongelmanratkojina.
– Ehkä ohjaajilla, kuten Matti Kassilalla ja Edvin Laineella , oli missio puhua niin sanotusti pienen ihmisen puolesta.
Gradutyönsä Steel laati kotkalaisesta merimieskapakka Kairosta. Hänen tutkimuskysymyksensä alkuperäinen innoittaja oli oma mummo, joka aikoinaan kokkasi satamakuppilassa.
Jos kansatieteilijä saisi aikakonematkan, olisi määränpäänä Rion legendaarinen satama 1950-luvulla.
– Ehkä se kuitenkin olisi kulttuurishokki, hän nauraa.
Merimuseossa työskennellyt Steel on järjestänyt muun muassa hylkynäyttelyitä. Tällä hetkellä hän tekee amanuenssin sijaisuutta yliopistossa. Kahden lapsen äiti on naimisissa skotin kanssa.
– Kotona tämä näkyy ainakin niin, ettei juoda kahvia vaan teetä.
P.S. Asun Lassilassa. Siellä on jäljellä aiempien rintamamiestalojen vanhoja puutarhoja omenapuineen.
Mieltäni lämmittää se, että tuntemattomienkin kanssa jutellaan, kuten tehdään Britanniassa.
Minua kismittää, että en aina osaa päästää irti pienten vastoinkäymisten tuottamasta harmista.
Marko Leppänen
Jaa tämä artikkeli: