Tahtoo mukaan. Seimelle on aina alkumatkasta tungosta, sillä vuosien varrella joukkoon on liittynyt monta kulkijaa. Kuva: Sirpa Päivinen
Seimi rakentuu vähitellen
Seimen idea on muutos. Sen voi rakentaa ihan itse eikä tarvitse yhtään pingottaa.
Osta hyvä seimi! Aitoa puuta, kaikki hahmot lujasti paikalleen naulattuja. Arvo-ostos, säilyy vuodesta toiseen.
En osta, sillä pysyvä seimi on outo ajatus. Maria istuu siinä helmastaan kiinni naulattuna ikuisesti lapsensa vieressä, ja Joosef nojaa sauvaansa tyynenä – niin kuin uusi tilanne ei aiheuttaisi hänelle lainkaan päänvaivaa. Härkä, lammas ja paimenet ovat samaan liikkumattomuuteen tuomitut. Kaiken yllä loistaa tallin räystääseen liimattu tähti.
Eihän se elämä näin mene! Varsinkaan elävä seimi ei synny tällä tavalla.
Seimi rakentuu joka vuosi hiukan eri tavalla, vaikka hahmot olisivat vanhoja tuttuja. Yhtenä vuotena pyhä perhe lähtee liikkeelle jukkapalmun juurelta ja päätyy paperimassasta muovattuun luolaan. Koko lasten pikkueläinten armeija aloittaa myös marssinsa kohti jouluaattoa. Idän viisaat ovat vielä kaukana kirjahyllyn päällä, mutta taival taittuu vakaasti, päivä päivältä.
Vuosia kuluu, ja seimen ympärille alkaa syntyä muutakin asutusta. Liinan alle piilotetut pienet laatikot luovat nyt pikkupöydälle tasanteita ja vuoristoa. Rannoilta kerätyt kivet antavat maisemaan ryhtiä, pari kukkaruukkua tai männynoksaa tekee metsän. Aukiolle on ilmestynyt pieni peililampi ankkoineen, ja lelukissa hiipii tallin katolla.
Seimen rakentaja tekee kuvaa omasta elämästään. Mikä on hänen suhteensa Jeesuksen syntymään? Onko hän tänä vuonna omia teitään kulkeva aasi, laumassa viihtyvä lammas vai asettuuko hän paimenen rinnalle ihmettelemään? Vai toivooko hän idän viisaiden lailla, että elämä saisi uuden merkityksen?
Seimen rakentamisessa ei ole suurta väliä tyyleistä. Tärkeintä on rakentaminen – hitaasti, ajatuksella ja vähitellen. Se on vähän kuin Finlandia-palkitun Antti Hyryn Uuni-kirjassa. Seimi on joka vuosi erilainen, sillä rakentaja ei selviä yhdestäkään vuodesta muuttumatta.
Aikanaan poismuuttavalle lapselle voi antaa kodin seimestä jonkun hahmon pieneksi aluksi. Hän rakentaa sitten itse niin kuin hyväksi näkee.
Adventin neljä viikkoa antavat mahdollisuuden miettiä, mitä asioita tahtoisi tänä vuonna seimelle tuoda, mihin tahtoisi hiukan jumalallista valoa. Jo tämän asian pohtiminen selvittää päätä ja rauhoittaa mieltä. Pelkästään paikan varaaminen kodissa seimelle tekee tilaa rakentamisen sisäiselle prosessille.
Jos vielä pääsee itse maalaamaan omat seimihahmonsa, saa rakentamiseen uuden lisäulottuvuuden. Vaikka kädessä on vain pikkuruinen kipsihahmo, sen maalaaminen houkuttelee esiin kasvot ja persoonallisuuden. Marian ei tarvitse olla vakiintuneen vaaleansinisiin puettu, jos näkee hänet räväkämpänä. Kun maalaa pikkuruisella pensselillä Joosefin partaa, on hyvää aikaa miettiä kaikkia niitä yllätyksiä, joita elämä elettäväksi antaa. Maalatessa käsi ei saa täristä. Ehkä mielen rauhoittuessa jotain järjestyy samalla uusiksi maalarissakin.
Pienet muistot sopivat hyvin seimeen. Tuokin pieni härkä riippui viinipullon kyljessä silloin kauan sitten. Nämä valkoiset kivet ystävä toi Thaimaasta. Kun panen ne tänä jouluna idän viisaiden kulkureitille, ajattelen, miten paljon täytyykään veden kiveä hiertää, että sen särmät tasoittuvat silkkisiksi.
Seimelle vietäviä ”aarteita” voi kerryttää jatkuvasti. Joidenkin merkityksen ehkä vain aavistaa. Kun sitten katse illan hämärässä osuu seimelle vaeltavaan sekalaiseen joukkoon, toivoo hiljaa mielessään, että kulkisi ainakin samaan suuntaan.
Marja Kuparinen
Jaa tämä artikkeli: