Kuva: Jani Laukkanen
Seitsemän pahaa
Kuolemansynnit ovat asenteita ja taipumuksia, jotka huomaa helposti toisissa ihmisissä. Mutta ne löytyvät myös paljon lähempää.
Seitsemän kuolemansynnin lista syntyi ensimmäisissä kristillisissä luostareissa 1700 vuotta sitten. Egyptin erämaassa kilvoitelleet erakot tunnistivat joukon kiusauksia, joiden vokottelulta kukaan ei voi välttyä.
He ajattelivat nämä houkutukset konkreettisiksi olennoiksi, samanlaisiksi kuin antiikin kreikkalaisen Odysseian seireenit, jotka yrittävät saada vieteltyä ihmisen pois siltä tieltä, jota hänen elämässään kuuluisi kulkea.
Erämaan erakkojen lista on tämän näköinen: ylimielisyys, kateus, ahneus, vihamielisyys, kohtuuttomuus, irstaus, murehtiminen.
Keskiajalla teologit rakastivat todellisuuden järjestelemistä systeemeihin. He myös hahmottelivat jokaiselle kuolemansynnille sitä vastaavan hyveen.
Kohtuuttomuus liittyi alunperin ruokaan ja juomaan, mutta kohtuuttomuus ja sen vastahyve eli kohtuullisuus koskevat myös ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Paitsi, että meidän olisi syytä pysyä nahoissamme sen kanssa, mitä me itsellemme hamuamme, meidän tulisi myös olla kohtuullisia siinä, mitä me toisiltamme vaadimme.
Vihamielisyys on vihan vallan alle jäämistä. Suuttumus on tärkeä tunne, joka auttaa meitä selviytymään vaikeista tilanteista, ja sellainen ihminen, joka ei tunne vihaa nähdessään viatonta rangaistavan tai havaitessaan syrjintää ja epäoikeudenmukaisuutta, ei ole hyveellinen vaan paatunut. Vihamielisyys on kuitenkin eri asia. Se on sitä, että ei usko kenestäkään mitään hyvää. Siksi vihamielisyys on kyynisyyden sukulainen.
Vihamielisyyden vastakohta on usko. Usko taas on olemukseltaan luottamusta perimmäiseen hyvyyteen, ja sen tulisi näkyä kristittyjen jokapäiväisessä elämässä.
Irstaus kuvataan vanhoissa teksteissä lähinnä seksuaalisena hillittömyytenä. Egyptin askeettisissa erämaaluostareissa seitsemän kuolemansynnin listan syntyaikoina seksuaalisuutta pidettiin ylipäänsä riettaana ilmiönä. Kristillistä ajattelua on pitkään leimannut ajatus seksuaalisesta halusta syntinä, ja tämän ajatuspinttymän perkaaminen on kristillisessä teologiassa vielä pahasti kesken. Samalla tavalla kuin ylimielisyys on hyvän ylpeyden vääristymä, on irstaus hyvän halun eltaantunut muoto, jossa toista ihmistä käytetään pelkästään tyydytyksen välineenä eikä kohdella persoonana.
Irstauden vastahyve rakkaus sen sijaan tunnistaa kohteessaan toisen ihmisen, jolle minä annan itseni ja joka antaa itsensä minulle.
Ahneus on sekä liiallista haalimista että puutteellista antamista. Ahneus ilmenee joskus pelkkänä itaruutena, joskus kyltymättömänä omien etujen ja omaisuuden tavoitteluna. Sen vastahyveenä keskiajan teologit pitivät viisautta. Suomalainenkin kansanperinne tietää, millainen on ahneen loppu.
Murehtiminen on tympiintymistä, henkistä laiskuutta ja pessimismiä. Latinan acedia on useimpiin kieliin käännetty hieman laiskasti laiskuudeksi. Usein suomenkielisissäkin julkaisuissa näkee puhuttavan laiskuudesta kuolemansyntinä. Acediassa on kuitenkin kyse henkisesti laiskasta asenteesta, jossa ei uskota hyvän mahdollisuuksiin. Murehtiminen ja voivottelu ovat siis kuolemansynti, ei laiskottelu. Murehtimisen vastahyveeksi keskiajan teologit määrittelivät toivon.
Ylimielisyys on toisten yläpuolelle asettumista, toisten vähättelyä ja sitä, että perusteettomasti pitää itseä toisia etevämpänä ja parempana. Ylimielisyys on pilaantunutta ylpeyttä. Ylpeys sinällään on hyvä asia. Meidän on syytä arvostaa itseämme ja tekemisiämme, mutta hyvänlaatuinen ylpeys voi liioiteltuna paisua ylimielisyyden kuolemansynniksi.
Ylimielisyyden vastahyveenä pidetään rohkeutta. Se merkitsee sitä, että ylimielisyys onkin pelkuruuden yksi ilmenemismuoto. Ylimielisyys syntyy epäonnistumisen, kasvojen menettämisen, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden pelosta.
Kateus on toisen hyvän vihaamista, pahalla silmällä katsomista. Kateuden myrkyttämä ihminen ajattelee, että toisen hyvä on pois häneltä itseltään. Hän ei pysty iloitsemaan toisen menestyksestä. Kateuden vastahyve on oikeudenmukaisuus.
Kuolemansyntejä ei kutsuta kuolemansynneiksi siksi, että niistä seuraisi välitön kuolema, sellainen kuuma kivi taivaasta päähän -tyyppinen rangaistus. Kuolemansynnit tappavat hivuttamalla. Ne näivettävät elämäniloa, lisäävät pelkoa ja kuihduttavat rakkautta.
Ihmisen ahneus, ylimielisyys ja kohtuuttomuus tuhoavat elämän edellytyksiä tällä ainoalla maapallolla myös konkreettisesti, kyse ei ole vain vertauskuvallisesta kuolemasta.
Millä näitä syntejä vastaan sitten voi käydä? Jeesus puhui aikoinaan pikkuisen roskan näkemisestä toisen silmässä ilman että huomaa hirttä omassaan. Ensimmäinen askel on synnin tunnistaminen. Hirren huomaaminen omassa silmässä, ja sitten sen tunnustaminen.
Se ei ole miellyttävää, mutta jos yhtään lohduttaa, niin kukaan meistä ei taatusti ole hirsi silmässä yksin. Ja toisekseen: jos Jeesuksesta jotakin voidaan Raamatun perusteella sanoa, niin ainakin että hän on syntisten ystävä.
Jaa tämä artikkeli: