Selvitettävää on paljon
Vanhoillislestadiolaisuudesta on puhuttu viime aikoina– ja ihan syystä.
Teksti Marja Kuparinen
KIRJA Maijan tarina on vahva kertomus yhden ihmisen kokemasta vääryydestä hänelle rakkaassa uskonnollisessa liikkeessä. Jotta lapsen hyväksikäyttöön suhtautuminen ja rikoksen käsittelyn vaikeus kävisi jotenkin ymmärrettäväksi, Johanna Hurtig ja Mari Leppänen ovat koonneet kirjan loppupuolelle asiantuntijoiden artikkeleita. Pääpaino on kuitenkin Maijan kokemuksissa.
Kirjan ansio on osaltaan siinä, että lukija pääsee seuraamaan läheltä Maijan kohtelua, sen tuomaa tuskaa sekä yksinjäämistä. Kirjaa ei ole helppo lukea, mutta sen todellisuus on hyvä tuntea.
Maijaa käyttivät hyväksi siskojen miehet ja poikaystävät kotitalon yläkerrassa. Jaolle pyrkivät muutkin tutut, kun tieto Maijan ”anteliaisuudesta” levisi. Yrityksiä riitti jopa kesäseuroissa. Oikeastaan hyväksikäyttö-sana joutaisi romukoppaan, sillä raiskauksesta, pakosta ja väkivallastahan siinä on kysymys.
Kirja osoittaa hyvin, miksi lapsi lukkiutuu kokemuksiinsa eikä puhu, korkeintaan oireilee aikuistuessaan. Maijakin saa tapahtuneesta otteen vasta aikuisena. Se, että häntä perhepiirissäkin syytetään valehtelusta, kuvittelusta ja mustamaalaamisesta, on uskomatonta. Jollain tasolla viesti menee kuitenkin perille, sillä yksi siskoista toteaa, miten paljon helpommalla Maija pääsee: hänet raiskattiin, mutta siskon pitää elää tekijän kanssa.
Maijan tarina näyttää myös lestadiolaisen uskon voiman. Vaikka Maija tulee torjutuksi ja hänen kokemuksiinsa puuttumista väistellään, hän tuntee kuitenkin kuuluvansa joukkoon ja saavansa jopa lohdutusta.
Sitä sietää miettiä niiden, jotka ovat väistelleet liikkeen kollektiivista vastuuta näiden rikosten selvittelyssä.
Johanna Hurtig, Mari Leppänen: Maijan tarina. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. 168 s., 32,90 e.
KIRJA Tutkija Aini Linjakumpu sanoo kirjassaan Haavoittunut yhteisö vanhoillislestadiolaisuutta haavoittuneeksi ja traumatisoituneeksi yhteisöksi. Tapa, millä liikkeen piirissä ihmisten elämään puututtiin julkisissa hoitokokouksissa, haavoitti niin uhreja kuin tekijöitäkin.
Hoitokokouksilla tarkoitetaan kokouksia, joissa jonkun liikkeen jäsenen uskoon tai elämäntapaan puututtiin ja pyrittiin saattamaan hänet liikkeen hyväksymälle tielle. Kokouksia pidettiin erityisesti 1970-luvulla, mutta vasta nyt uhrit ovat alkaneet puhua kokemuksistaan.
Hengellisyyden kääntöpuolena ei voi olla hallitsematon vallankäyttö, väkivalta eikä ihmisen alistaminen, kirjoittaa Linjakumpu. Juuri tätä hoitokokouksissa tapahtui. Niissä tempauduttiin pahimmillaan sellaiseen ilmapiiriin, jossa vanhat kaunatkin saivat tilaa purkautua.
”Hoidetuiksi” joutuneet ovat tunteneet syvää häpeää ja olleet usein vaiti kokemuksistaan. Nöyryyttäminen oli osa vallankäytön repertuaaria. Häpeän vallassa oleva ihminen alistuu, sillä voimat eivät riitä vastustukseen.
Linjakumpu korostaa kirjassaan, että myös kirkolla ja valtiolla on syytä katsoa peiliin. Uskonnollisella liikkeellä ei ole mitään erivapautta väkivaltaan uskonnon nimissä. Valtion ja kirkon tulee osallistua keskusteluun hengellisestä väkivallasta. Sitä ei tule jättää uskonnollisen liikkeen sisäiseksi selvittelyksi, sillä hoitokokousten vaikutukset ovat levinneet myös liikkeen ulkopuolelle.
Tavattoman mielenkiintoinen kirja sisältää hyviä kysymyksiä uskonnosta ja vallankäytöstä yleensäkin.
Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Vastapaino 2012. 270 s., 36 e.
Jaa tämä artikkeli: