Tutkimuksista apua. Kirkon tekemisissä kyselyissä on saatu tietoa siitä, mitä ihmiset toivovat kirkolta. Mainostoimisto Folk Finlandin strategin Jaana Haapala-Laihon mukaan toiveiden pitää tulla myös kuulluiksi.
Seurakunnat alkavat tutustua jäseniinsä
Seurakunnissa on havahduttu siihen, että kirkon käsitys jäsenistään ei taida pitää yhtä todellisuuden kanssa.
Teksti Sirkku Nyström
Kuva Esko Jämsä
Kirkolla on ollut autoritaarisen yhteisön maine. Siitä mielikuvasta se on pyristellyt eroon, mutta moni on katsonut viisaammaksi jättää koko organisaation sen sijaan, että ottaisi selvää siitä, millainen kirkko oikeasti on.
Helsingissä seurakunnat ovat alkaneet tosissaan kysellä jäseniltään, mitä nämä tarvitsevat ja kaipaavat. Kuluvana syksynä on kerätty ihmisten toiveita kirkosta Kerro Irjalle -kampanjan kautta, samoin palautetta ja rukouspyyntöjä Itkumuuri.fi -sivujen avulla, jotka ovat osoittautuneet hyvin tarpeellisiksi.
Jo aiemmin seurakunnat ovat vaivihkaa käynnistelleet useita projekteja, joiden tarkoitus on tavoittaa jäseniä erilaisella tavalla kuin ennen.
Kasvatuksen ja seurakuntapalvelun päällikkö Jarno Raninen ja projektipäällikkö Eeva Salonen listaavat hankkeita ja niiden tavoitteita.
Pienelle parasta -projekti on ollut menossa muutaman vuoden ja se kohdistuu lapsiperheisiin. Keväisin järjestetään Stadin suvivirsi Narinkkatorilla ja koululaisia siunataan monissa kirkossa syksyllä lukukauden alkaessa. Juhlapyhien edellä seurakunnat tekevät itseään näkyviksi markkinointiviestinnällä eri medioissa.
– Seurakunnilta odotetaan tiettyjä palveluita vastineeksi kirkollisverosta. Ensin pitää osata kuunnella, mitä ihmiset oikeasti toivovat. Sitä opetellaan nyt. Toinen iso kysymys on, mikä on se ”kirkkomainen” lisäarvo, joka meidän tekemisissämme on, Jarno Raninen kertoo.
Ihmisten asenteita ja odotuksia vuosia tutkinut mainostoimisto Folk Finlandin suunnittelija Jaana Haapala-Laiho tuntee myös kirkkoa ja sen haasteita.
– Ihmiset toimivat hyvin pitkälti mielikuvien perusteella. Kun kirkon työtä ei tunneta, kirkko jää hahmottomaksi. Kirkko on myös kasvoton. Ihmiset eivät tiedä, kuka kirkko on ja millainen hän on.
– Meillä on piispat ja muitakin tunnettuja kirkon ihmisiä. He eivät riitä, vaan esille pitäisi nostaa kilttejä, makeita tyyppejä kuten esimerkiksi diakoneja, kanttoreita, pappeja ja lastenohjaajia. He antaisivat kasvot kirkon toiminnalle.
Jaana Haapala-Laiho kuvaa kirkon ja sen jäsenten suhdetta pitkäksi parisuhteeksi, jossa uskotaan, että kyllä tämä tästä. Sitten toinen onkin itsenäistynyt ja erkaantuu elääkseen ilman liittoa.
– Nyt pitää kysyä, kuinka rakkaus saataisiin takaisin.
Asiakkaista puhutaan siellä missä palveluja ja tuotteita myydään rahalla. Kaupalliselle yritykselle on elintärkeää tuntea niiden ihmisen toiveet ja tarpeet, jotka tarvitsevat yrityksen tuotteita tai palveluita. He tuovat kassaan rahaa, jolla maksetaan palkat ja kehitetään yrityksen toimintaa.
Kirkossa ei myydä palveluita tai tuotteita samassa mielessä kuin yrityksissä. Silti seurakuntien suhde omiin jäseniinsä, seurakuntalaisiin on hyvin samanlainen kuin yrityksellä asiakkaisiinsa. Jos seurakunnan jäsen ei ole tyytyväinen seurakuntaansa, hän lähtee etsimään vihreämpiä laitumia.
Markkinointiviestinnän dosentti Pirjo Vuokko tutki jo 1990-luvulla kirkon toiminnan asiakaslähtöisyyttä. Hänen mukaansa muutoksen tarpeesta puhutaan, mutta tavalliselle suomalaiselle toiminta näyttää samalta kuin ennenkin.
– Jos kuunnellaan ja kysellään, mihin se vaikuttaa? Keiden ajatuksilla ja toiveilla on lopulta merkitystä? Aidossa asiakaslähtöisyydessä oma missio ja kohderyhmän ääni ovat molemmat vahvasti läsnä.
Pirjo Vuokon mielestä nyt pitää paneutua perusasioihin.
– Kirkossakin on hyvä kysyä, miksi työtä tehdään ja ketä varten kirkko on. Miten kaikki näkyy sanoissa ja teoissa? Pitää miettiä tarkkaan myös, tehdäänkö työtä siellä, missä ihmiset ovat vai omissa tiloissa?
– Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan kirkko näyttäytyy yhä enemmän avustusjärjestönä. Kirkko on palaamassa juurilleen, mutta hengellinen pohjavirtaus, kirkon erityisyys ja ainutlaatuisuus alkaa olla aika heikko.
Pirjo Vuokon mielestä seurakuntien ja kirkon pitäisi uskaltaa tehdä selviä priorisointeja, valita painopistealueita, joihin voimavaroja keskitetään.
– Kirkossa on totuttu tekemään kaikkea kaikille ja karttamaan valintoja. Kun valintoja tehdään, painopisteiden ei tarvitse olla samoja maailman tappiin, vaan niitä pitääkin vaihtaa muutaman vuoden välein.
Jaa tämä artikkeli: