Sielun avaus
Arvoitus. Tieteelliselle maailmankuvalla sielun käsite on lähes tarpeeton. Teologiselta kannalta sielu on Jumalan kuvan synonyymi. Se on ihmisyyden ydin, joka takaa ihmisarvon.

Arvoitus. Tieteelliselle maailmankuvalla sielun käsite on lähes tarpeeton. Teologiselta kannalta sielu on Jumalan kuvan synonyymi. Se on ihmisyyden ydin, joka takaa ihmisarvon.

Sielun avaus

Tiedemiehet eivät puhu enää sielusta vaan tietoisuudesta. Itse asia on silti yhtä suuri arvoitus kuin ennenkin.

Onko siellä Helsingissä säteilyä? Kuulin, että saksalaiset olivat pommittaneet sitä rajusti, kyselee Veikko kuulumisia pojaltaan.

Eletään kevättalvea 2011. Veikko on 83-vuotias entinen puuseppä, joka ei tosin pysty enempää keskustelemaan puhelimessa, koska asuinhuoneisto on täynnä mikrofoneja.

– Nyt on sotatila, ja toimittajat vakoilevat! hän varoittaa lapsiaan.

Osittain se pitääkin paikkansa, sillä nyt Veikko pääsi tai joutui lehteen.

– Isä sairastui vuosi sitten, selittää Veikon poika Matti.

Vuoden 2010 alkuun Veikko oli ollut täysin terve, mutta yhtenä talvisena päivänä hän romahti.

– Isä selitti siskolleni, että Barack Obama ja kymmenen liittovaltion presidenttiä olivat onnitelleet häntä ripeästä toiminnasta, jonka johdosta ydinaseräjähdyksestä hetkeä aiemmin ei seurannut vakavampaa ongelmaa, kertoo Matti.

– Isällä on edelleen tallella ajan- ja paikantaju, mutta harhaluuloja on hirveästi.

Kunnon diagnoosia Veikolle ei ole voitu tehdä, sillä hän ei suostu magneettikuvaukseen. Lääkäri epäilee, että lievä aivoinfarkti on laukaissut psykoosin. Syksyllä 2010 Veikko pääsi kotihoitoon, mutta ovelana hänen onnistuu torjua kaikki lääkitsemisyritykset.

– Isä on jo pidemmän aikaa ollut vakuuttunut siitä, että kalanmaksaöljypuristeet onkin valmistettu sianmaksasta. Niinpä hän hankkii Omega 3 -rasvahapponsa naukkailemalla pari kertaa päivässä suoraan oliiviöljypullon suusta, sanoo Matti.

Huumori avittaa jonkin verran, mutta isän vähittäinen hapertuminen on raskasta katsottavaa. Hän ei enää tunnu samalta ihmiseltä kuin vielä kaksikin vuotta sitten.

Entä, kun hän kuolee? Mitä hänelle tapahtuu, ja onko hänen sielunsa vielä sairaudesta huolimatta sama? Jos Veikko ei enää ole sama ihminen kuin kaksi vuotta sitten, kuka oikeastaan kuolee – ja eräässä mielessä on jo kuollut?


Turun yliopiston psykologian professori Antti Revonsuo selittää, että koska sielun käsitteeseen liittyy paljon metafyysis-uskonnollista ajattelua, nykyaikainen tieteellinen tutkimus on korvannut sielun tietoisuudella. Silti itse asia – ihmismielen olennaisin osa – on yhtä arvoituksellinen kuin aina ennenkin.

– Tietoisuuden käsitteeseen sisältyy samoja ongelmia kuin aiemmin sielun käsitteeseen. Nykyäänkin ajatellaan, että tietoisuus on mielen olennaisin ja salaperäisin osa. Ongelman ydin on, ettemme voi tyhjentävästi selittää aivojen ja tietoisuuden välistä suhdetta.

– Siitä huolimatta voidaan kokeellisesti tutkia, mitkä osat aivoista aktivoituvat, kun jotain tapahtuu tietoisuudessa, Revonsuo sanoo.

Niinpä aivotoimintojen ja tietoisuuden välillä vallitsee säännönmukainen yhteys.

– Jos vedetään virrat poikki aivoista, tietoisuus sammuu.

Eli, kun kuolen, peli on pelattu?

– Siltä näyttäisi. Jos tietoisuus on fysikaalinen aivotoiminnan ilmiö eli pohjimmiltaan aivosähköä, niin tällöin jos aivot lakkaavat toimimasta, myös korkeamman tason aivosähköilmiöt lakkaavat olemasta.

Kun sydän pysähtyy ja verenkierto lakkaa, aivot eivät saa verta ja sokeria. Tällöin jo muutamassa minuutissa syntyy vakavia aivovaurioita. Miten silloin voi kokea yhtään mitään?

Revonsuon mukaan ainoa ilmiö, joka puhuu tätä vastaan, on niin sanottu kuolemanrajakokemus. Jotkut kuolemaa lähellä käyneet ihmiset ovat kertoneet syvän tajuttomuuden aikana joutuneensa pimeään tunneliin, jonka päässä näkyy valoa. Tämän perusteella jotkut teoreetikot uskovat, että tietoisuus itsessään on aivoista riippumaton, itsenäinen aineeton olio. Revonsuon mukaan tällaisia dualistisia teorioita ei pidetä kovin vakuuttavina.

– Meillä ei ole yhtään tutkimusta, jossa olisi mitattu, mitä aivoissa tapahtuu rajatilakokemuksen aikana. Kun sydän pysähtyy ja verenkierto lakkaa, aivot eivät saa verta ja sokeria, jolloin henkilö vaipuu nopeasti syvään tajuttomuuteen. Tällöin jo muutamassa minuutissa syntyy vakavia aivovaurioita.

– Jos tietoisuus on aivoista riippuvainen, miten silloin voisi kokea yhtään mitään? Mikäli nuo kokemukset kuitenkin koetaan aivotoiminnan pysähdyttyä ja syvän tajuttomuuden aikana, joudumme arvioimaan uudelleen aivojen ja tietoisuuden välistä suhdetta.


Palataan elävien kirjoihin. Veikko ottaa käteensä päivän lehden, vaikka uutisten luotettavuuden kanssa on niin ja näin.

– Hallituksen salaliitto on törkeä. Ovat päästäneet Kalevaan 14-vuotiaan päätoimittajan, hän paheksuu.

Veikko lukee edelleen lehtiä, vaikka ulkopuolinen säteily aiheuttaa jatkuvaa pääkipua. Matin mukaan Veikko on nykyään kulmikkaampi kuin ennen, eikä mikään näytä tuottavan hänelle mielihyvää.

– Isä muuten oli jo kolme vuotta sitten sanonut arvoituksellisesti, että ”niitä on toisia ulottuvuuksia ja tasoja”.

Ihminen tosiaan voi etukäteen kuvitella menettävänsä järkensä. Samoin entisajan hipit laajensivat tajuntaansa LSD:llä. Huumaantuneesta ihmisestä sanomme kuitenkin, ettei hän ole ”oma itsensä”. Kuka hän sitten on? Vieläkö Veikko on se sama vanha isoisä, joka vielä viisi vuotta sitten laittoi lastenlapsilleen ruokaa, kun äiti ja isä olivat poissa kotoa?

– Hyvin monet tutkijat ajattelevat, että minuus pysyvänä identiteettinä on illuusio, sanoo professori Antti Revonsuo.

Identiteetti eli se minä, jonka kuvittelen kuoleman jälkeen joutuvan viimeiselle tuomiolle, on muistinvarainen ilmiö.

– Minuus on tarina, jota kerromme omasta itsestämme omalle itsellemme ja muille. Ajan mukana tarina muuttuu riippuen siitä, mitä valikoimme muistiimme. Esimerkiksi masentunut ihminen valikoi helposti vain sen, mikä on mennyt pieleen, ja rakentaa tarinan itsestään hyödyttömänä. Sama ihminen jonain onnellisena päivänä muistaakin kaiken hyvän elämässään ja rakentaa toisen tarinan.

– Minä onkin aika häilyvä käsite. Muuttuvien minä-tarinoiden takana on kuitenkin jonkinlainen pysyvä perustajunta, mutta sillä ei ole muistia eikä ehkä käsitystä omasta itsestä. Se on siis jonkinlainen peruskokija, jolla ei kuitenkaan ole yksilöllistä identiteettiä.

– Buddhalaisuudessa kai ajatellaankin, että minuus on illuusio. Tällöin mietiskelyssä huomataan, että minuus on vain joukko erilaisia käsityksiä, ja oma tajuntakin on ”minätöntä”. Tajunta on siis jotain sellaista, jonka kaikki tietoiset olennot jakavat keskenään.


Ajatus identiteetistä illuusiona on itse asiassa omalla erikoisella tavallaan tuttu myös kristillisessä mystiikassa. Siinä ajatellaan, että ihminen on paitsi lähimmäisilleen, myös itselleenkin vieras. Ihminen on salaisuus, josta paljastuu loputtomasti mahdollisuuksia ja uusia piirteitä. Ihminen luonnollisesti on biokemiallinen prosessi, mutta tämän lisäksi hän on vielä rutkasti jotakin muuta.

Myöhäiskeskiajan huomattavimpiin oppineisiin lukeutunut Mestari Eckhart (1260–n. 1328) ajatteli, että ”sielussa on voimia, jotka vaikuttavat ruumiissa”. Nykykielelle käännettynä Eckhart näyttää tarkoittaneen sielulla ihmisen keskushermostojärjestelmää, kun hän sanoo yhdestä sielun voimasta, että sen ”kautta ruumis sulattaa ruokaa ja se toimii enemmän yöllä kuin päivällä ja sen kautta ihminen voimistuu ja kasvaa”.

Sen lisäksi sielun voimiin kuuluu mielikuvitus. ”Tämä voima tuo näkyviin asioita, jotka eivät ole suoraan tästä hetkestä, ja voin kohdata niitä aivan kuin näkisin ne silmilläni. Ja vielä parempaa, voin tuoda mielessäni esiin kukkivan ruusun talven keskellä”, Eckhart sanoo eräässä saarnassaan. Hän jatkaa, että ”tässä voimassa sielu vaikuttaa ei-olemisessa ja seuraa Jumalaa, joka vaikuttaa juuri siellä”.

Sielu siis on Jumalan kohtaamisen paikka. Mutta samalla sielu itse asiassa on ihmisen itsensä kohtaamisen paikka. Mystiikanteologiassa usein lainattu psalmi Sieluni janoaa Jumalaa (Psalmi 42) ilmaisee jotakin perustavanlaatuista: ”Syvyys huutaa syvyydelle, kun sinun koskesi pauhaavat – kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi ovat vyöryneet ylitseni.”

Psalmirunoilija mieltää itsensä syvyydeksi, ja juuri tässä syvyydessä hän kohtaa toisen syvyyden, joka on Jumala. Mestari Eckhartin teologiassa Jumala on Grunt, roihuava Perusta ja Syvyys, jonka varassa on kaikkien luotujen sielukas oleminen. Siten Eckhart opettaa, että ”Jumalan perusta on minun perustani, ja minun perustani on Jumalan perusta”. Arjen askareissa puuhailevalle tietoiselle minuudelle tämä perusta on kuitenkin peitossa.

”Sielu tarkoittaa siis tajunnan puhtautta, minäkeskeisyydestä riisuttua paljautta, jota mitkään ennakkoluulot eivät manipuloi.”


Yhdessä saarnassaan Mestari Eckhart meditoi Johanneksen evankeliumin kohtaa, jossa Jeesus käskee ajamaan kyyhkysten myyjät pois temppelistä. Jeesus sanoo: ”Viekää lintunne pois! Älkää tehkö Isäni talosta markkinapaikkaa!” (Joh. 2:16)

Mikä on tämä temppeli, ja keitä ovat myyntimiehet, kysyy Eckhart. ”Kuunnelkaa tarkasti! Haluan puhua tässä saarnassa yksinomaan hyvistä ihmisistä”, Eckhart julistaa lempeästi. Sitten hän paljastaa: Temppeli, josta Jeesus käskee ajamaan markkinointipäälliköt pois, on ihmisen sielu. Sielu ei ole markkinapaikka. Mitä se on?

Eckhart selittää, että ”Jumala teki ihmisen sielun niin täsmälleen itsensä kaltaiseksi, ettei mistään muualta tämän maailman ihmeellisten luotujen joukosta eikä edes taivasten valtakunnasta löydy vastaavaa”. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen.

Mystikon mielestä Jumalan kohtaaminen onnistuu ainoastaan ihmismielen syöverissä, joka on puhtaana kaikista dogmeista ja ismeistä. Kyyhkysten myyjien ajaminen ulos temppelistä on siis vertauskuva siitä, että meditaatiossa ja rukouksessa mielen on tyhjennyttävä kaikesta ihmisen omavoimaisesta yrityksestä tavoitella Jumalaa. On luovuttava uskonnollisesta pätemisestä, oikeassa olemisesta ja ulkokohtaisesta uskonnonharjoittamisesta, jopa itse uskonnosta, jos sen ulkoiset muodot tärvelevät sielun puhtauden.

Sielu tarkoittaa siis tajunnan puhtautta, minäkeskeisyydestä riisuttua paljautta, jota mitkään ennakkoluulot eivät manipuloi. Joku voi ehkä ajatella, että tämä muistuttaa professori Antti Revonsuon kuvausta perustajunnasta, jolla ei vielä ole identiteettiä.

Tässä puhetavassa sielu ei ole mikään ruumiista eriteltävissä oleva henki, vaan psyyken paljas ydin. Sielu viittaa tosi ihmisyyteen, joka ei tyhjene mihinkään yksittäiseen määritelmään. Sielusta puhumisen tärkeys on siinä, että Veikon tai kenenkään muun ihmisyys ei tyhjene ansioihin tai sosiaaliseen asemaan.


Veikko syntyi 1928. Äiti kuoli, kun Veikko oli kuusi. Isoveli joutui sotaan ja jäi vangiksi. Veikko oli 16-vuotias, kun isoveli 31.12.1944 kuoli vankileirillä saamaansa punatautiin. Siitä kolme viikkoa myöhemmin Veikon oma isä kuoli.

– Silloin isäni lähti pikkusiskonsa kanssa maailmalle, sanoo Matti.

Veikosta tuli puuseppä. Hänellä on lasisilmä.

– Sota-aikana isä leikki kranaatilla, joka räjähti. Hänellä on edelleen vasemmassa käsivarressaan ihon alle koteloinut kranaatinsirpale. Olin jo 17-vuotias ennen kuin tajusin, että isän toinen silmä on lasia. Se oli perheessämme tabu.

Veikon elämä on vain harvoin ollut tosi onnellista.

– Nyt kun vähän aikaa sitten näin isää, minulla oli mukana digikamera. Viisi minuuttia isällä oli poikamainen innostus ja leveä hymy. Ehdotin hänelle pienen kameran hankkimista, mutta hän haistoi heti siinä jonkin taka-ajatuksen.

– Tiedän, miten karmaisevaa on omaisen äkkikuolema. Sen vuoksi hidas hiipuminen on helpompi, sillä siinä ehtii valmistautua, sanoo Matti.

– Olen ajatellut, että tämä elämä on ainutkertaista laina-aikaa. Moni sanoo, että kuolema pelottaa, koska oma minuus lakkaa olemasta. Mutta onko se kummempaa kuin ”aika” ennen kuin synnyin? En kokenut 1600-lukua kovinkaan järisyttävänä.

 

Veikon ja Matin nimet on muutettu.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi