Matti-Pekka Virtaniemi on suomalaisen hiljaisuuden liikkeen keskeisiä teologeja.
Sielun kätilö
Ihmisenä kypsymisen tiellä emme tule koskaan valmiiksi, sanoo pappi ja psykodraamaohjaaja Matti-Pekka Virtaniemi.
Viisaan miehen maineessa olevan Matti-Pekka Virtaniemen, 67, olemus on yhtä rauhallinen ja rauhoittava kuin hänen vanha puutalonsa ja pihapiirinsä Järvenpäässä.
Kirkon koulutuskeskuksesta eläkkeelle jäänyt rovasti on toiminut sairaalasielunhoitajien ja työnohjaajien koulutuksen kehittäjänä sekä psykodraaman, logoterapian ja bibliodraaman ohjaajana.
Virtaniemi kouluttaa yhä työnohjaajia. Viime vuosina hän on tehnyt yli puolen vuoden koulutuskeikkoja luterilaisessa sairaalassa Tansaniassa. Käytännöllisen teologian väitöskirja on työn alla.
— Minulla ei ole eläkeläisen identiteettiä. Niin kauan kuin on jotakin mielekästä annettavaa, miksi pidättelisin sitä? Virtaniemi kysyy.
Ahdistuksen kolmet kasvot
Matti-Pekka Virtaniemi toimi sairaalapappina Tampereella 1960-luvun lopussa. Alan kansainvälistä keskustelua seuratessaan hän huomasi, kuinka eri puolilla maailmaa alettiin tutkia kuolemisen psykologista prosessia.
Opiskellessaan sielunhoitoa New Yorkissa vuosina 1975–76 Virtaniemi kiinnitti huomiota tutkimuksiin, jotka koskivat uskonnollisen vakaumuksen merkitystä tai eksistentiaalisten teemojen aktivoitumista vakavasti sairaiden ajattelussa.
Ne, joilla oli syvä kristillinen usko tai jokin muu sisäistetty vakaumus, eivät näyttäneet useinkaan tarvitsevan luopumisprosessissaan ammattiauttajien tukea.
— Usko voi olla voima, joka kantaa kuolemaansa lähestyvää ihmistä. Toinen ihminen voi uskollisella läsnäolollaan olla tämän voiman symboli, Virtaniemi tietää.
Toisaalta monen kuolevan mielen täyttää ahdistus ja oman elämän tarkoituksen kysely.
Eksistentiaalisella ahdistuksella on kolmet kasvot: kuoleman ja kohtalon, tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden sekä syyllisyyden ja tuomionalaisuuden kasvot. Ne tapaavat tulla tutuiksi lähes kaikille.
Ei besserwissereitä sairasvuoteelle
Uskonelämän asioista puhuminen oli 1970-luvulla helpompaa sairaalan hoitotiimissä Yhdysvalloissa kuin Suomessa.
— Nykyään hengellisestä elämästä tai spiritualiteetista voidaan puhua melko vapaasti kirkollisissa ja akateemisissakin piireissä. Vastaavaa vapautuneisuutta näkyy myös terveydenhuollon ja terapian kentillä.
Vakavasti sairastuneen ihmisen lähellä ei toinen ihminen — ammattitaitoinen auttajakaan — voi olla avuksi pelkän tiedon pohjalta. Elämä, kuolema ja kärsimys ovat mysteereitä, joiden äärellä ollaan yhdessä hämmästyneitä.
— En halua antaa elämän tarkoitusta kysyville suoria vastauksia, mutta voin lähteä kumppaniksi matkalle, jossa tietä etsitään yhdessä. Kristillisessä julistuksessa ei sanota, mikä on toisen elämän tarkoitus, vaikka korostetaankin, että jokaisen elämä on hyvin arvokas, Jumalan luoma ja merkityksellinen.
Virtaniemen auttajan asenne muistuttaa ”sielun lääkäriä” Sokratesta. Antiikin filosofi halusi taitavilla kysymyksillään ohjata ihmisiä heidän elämänsä tärkeimpien asioiden ja totuuden äärelle. Sokrates auttoi ajatusten syntymisessä ikään kuin kätilönä.
Hiljaisuudessa kypsymisen tie
Matti-Pekka Virtaniemi kuuluu Suomessa 1970-luvulla virinneen hiljaisuuden liikkeen keskeisiin teologeihin. Hän on iloinen siitä, että hengellisessä ohjauksessa, hiljaisuuden viljelyssä ja retriiteissä tehdyt hengelliset löydöt rikastuttavat nykyisin sielunhoitoa.
Yhä useammat sielunhoitajat ovat käyneet yhdessä toisten kanssa läpi omia hengellisiä prosessejaan. Kun he ovat oppineet sanoittamaan oman sisäisen elämänsä tapahtumia, on heillä ymmärrystä ja käsitteitä myös seurakuntalaisten hengellisten kokemusten sanoittamiseen.
Moni haluaa Jumalan ilmestyvän omien toiveidensa mukaisena. Se tekee sokeaksi Jumalan olemassaololle nyt.
Jumalan syvä tunteminen on harvinaista herkkua. Hiljentyjä kypsyy laajentamaan sisäistä tilaansa voidakseen kuulla Jumalan puhuvan hänelle ja voidakseen luoda toisille ihmiselle vapaan ja ystävällisen tilan.
— Hiljentyminen ja mietiskely merkitsevät liikkeelle lähtemistä kohti sisäistä itseämme rohkeasti ja rehellisesti, kohti toisia ihmisiä huolenpitona sekä kohti Jumalaa syventyvänä rukouksena. Tällä ihmisenä kypsymisen tiellä emme tule koskaan valmiiksi, Virtaniemi toteaa.
Jotkut kysymykset ovat kovia, jos hiljentyjä uskaltaa kohdata ne. Onko sinulla rohkeutta antautua epäilyksiisi? Vai lyötkö ne kuoliaaksi hurskaudella peläten, että lopulta epäily jäytäisi kaiken?
Onko uskosi sinulle kuin kainalosauvat? Pakenetko kristilliseen uskoon, koska elämä ahdistaa sinua? Luotatko Jumalaan siinä, että hän voi antaa uskon, vaikka sinä olisit siitä kokonaan tyhjentynyt?
Täyttä elämää kuilun reunalla
Väitöskirjassaan Matti-Pekka Virtaniemi käsittelee vakavasti sairaiden potilaiden eksistentiaalista prosessia. Hänellä on 42 syöpä- ja als-potilaan haastatteluaineisto.
— Viimeisinä vuosinaankin ihminen voi elää tarkoituksellista elämää. Kuoleman lähestymisen prosessi voi olla plus- tai miinusmerkkinen. Jotkut saattavat jopa sanoa elävänsä elämänsä parasta ja tarkoituksellisinta vaihetta. He ovat ehkä löytäneet ensi kertaa sellaisen katsomuksen, joka kantaa.
— Kuten edesmennyt ohjaajani Martti Lindqvist kiteytti, tutkin ihmisiä, jotka kulkevat kuilun reunalla. He tietävät, että jalka voi lipsahtaa milloin tahansa ja he saattavat pudota kuiluun, mutta he yrittävät elää täysillä loppuun asti.
Kuolemisen prosessi voi merkitä mahdollisuutta löytää henkinen tai hengellinen tasapaino. Kristilliseltä kannalta kuolemaa ei tarvitse nähdä päätösvaiheena, vaan se voi olla uuden elämän mahdollisuus. Tuonpuoleisuuden perspektiivistä voi arvioida elämänsä valintoja.
Vakavasti sairastuneiden kertomuksista hallitsevin on paranemistarina. Se tuo toivoa. Valitettavasti siitä tarinasta katoaa kuitenkin usein uskottavuus lopun lähestyessä.
— Joku odottaa ihmepelastumista lääketieteeltä tai rukouskokoukselta, kunnes toteaa, ettei sitä tulekaan. Ellei hän löydä vaihtoehtoista tarinaa, hän kuolee ehkä katkerana.
Millainen mahtaa olla Virtaniemen tarina, kun hän aikanaan lähestyy kuolemaa?
— En tiedä. En ole huolissani siitä päivästä. Olen lukenut kuolevien tarinoita ja ollut heidän vierellään niin paljon, ettei se ole tuntematon maailma. Ei kuolemassa pitäisi olla mitään pelättävää. Jokainen täältä lähtee.
— Lyhyt aika ennen kuolemaa voi olla intensiivisempi ja merkityksellisempi kuin monet vuodet ennen sitä. Ihminen tulee tietoiseksi siitä, ettei aikaa ole hukattavana. Se, mitä on tehtävä ja sanottava, on tapahduttava nyt, Virtaniemi vastaa.
Epätoivon ja luottamuksen päiviä
Ihmisen kärsimys kuoleman edessä voi muuttua myös mykäksi kaaostarinaksi, jota hän ei osaa ilmaista sanoin. Hoitajan ja omaisen voi olla hyvin vaikeaa kestää kuoleman kauhua. Väistäminen tai huomion vieminen muualle tapahtuu huomaamatta, kun potilas yrittää puhua ”pimeästä yöstään”.
Toinen voi vain yrittää olla kärsivän lähellä. Kaaostarinaan liittyy usein uskonkriisi. Elämä tuntuu kylmältä ja julmalta — onkohan Jumalaakaan olemassa?
Elämän tarkoituksen etsinnän tarinat eivät koskaan ole sankaritarinoita vaan moniäänisiä ja osin ristiriitaisia.
— On päiviä, jolloin Jumala on hyvä ystävä ja tukija. Toisena päivänä taas Jumala tuntuu välinpitämättömältä ja ihminen kokee olevansa yksin ja hyljätty. Ehkä on vain suostuttava siihen, ettei oma elämä ole joko sankarin tai luuserin tarina, Matti-Pekka Virtaniemi pohtii.
— Syvästi uskovallakin ihmisellä voi olla epätoivoisia päiviä: Jumalani, miksi minut hylkäsit? Hän saattaa kuitenkin kokea kapenevien mahdollisuuksiensa keskellä myös hyviä päiviä. Elämä on arvokasta ja tärkeää loppuun saakka.
Ahdistuksesta saattaa tulla koulu, jossa luottamus Jumalaan lujittuu. Ahdistus pakottaa tutkimaan perusteellisesti omaa elämää ja kitkee siitä pois kaiken epäoleellisen.
Eksistentiaalinen ahdistus on ”tietämisen janon äiti”. Kun oma varmuus ja voima ovat mennyttä, ei ole muuta neuvoa kuin jäädä Herran haltuun.
Mistä tarkoitus löytyy
— Itsensä kanssa on opittava elämään kuin vaikean taudin, Matti-Pekka Virtaniemi siteeraa runoilija Helena Anhavaa.
Virtaniemen tärkein teologinen esikuva Paul Tillich analysoi, että tyhjyys ja mielettömyyden tunne ovat saaneet modernit ihmiset valtaansa. Monen sielullinen tasapaino horjuu, mistä kertoo sekin, että 10 prosenttia armeijaan menevistä nuorukaisista ei kykene suorittamaan palvelustaan loppuun erinäisten ahdistusten takia.
Ilman uskoa omaan tehtävään, ihmiskunnan edistykseen tai jumalalliseen syvyysulottuvuuteen ponnistelut tuntuvat ehkä turhilta.
— Jos ihminen ajattelee, ettei Jumalaa ole, ei ole ketään, jolta odottaa vastausta perimmäisiin kysymyksiin. Uskova ei välttämättä ymmärrä elämänsä tarkoitusta, mutta hänen sisällään on turvallinen olo, että Jumalalla on jokin tarkoitus minulle.
Yhdysvaltojen yliopistoissa tapahtui 1970-luvulla paljon itsemurhia niiden joukossa, joiden asiat olivat ulkoisesti hyvin. Heillä oli kaikkea paitsi elämän mieltä.
— Olen nähnyt Afrikassa länsimaalaisia nuoria vapaaehtoistyöntekijöitä. Kun he tekevät avustustyötä afrikkalaisten kanssa, joilta puuttuu kaikki, he löytävät kummasti mielekkyyden elämäänsä.
Tähän liittyy kertomus isä Pierrestä. Köyhiä auttavan Emmaus-liikkeen perustajan luokse tuli toisen maailmansodan aikoihin kolmikymppinen mies, joka kertoi tekevänsä itsemurhan, koska elämällä ei ole tarkoitusta.
— Isä Pierre sanoi, ettei minulla ole aikaa sinun kysymyksellesi, sillä täällä on niin paljon äitejä ja lapsia, joita täytyy auttaa. Auttamisen kautta tuo mieskin löysi merkityksen elämälleen.
— Yllättävän moni vakavasti sairas haluaa auttaa kohtalotovereitaan. Ihminen ei löydä tarkoitustaan itsensä toteuttamisen ja oman onnensa etsimisen kautta, vaan ulkopuoleltaan — toisten ihmisten ja Jumalan kohtaamisen kautta. Sen jälkeen se onnikin saattaa löytyä, Matti-Pekka Virtaniemi vinkkaa.
Jaa tämä artikkeli: