Matkalla yöhön Herttua Siniparta kruunaa Juditin ja lähettää hänet entisten vaimojensa joukkoon.
Sielunmaisemista lavamurhaan
Mikko Franckin viimeinen Kansallisoopperassa johtama ensi-ilta marssitti lavalle kaksi pienoisoopperaa. Ne tutkailivat teatterin ja tosielämän leikkauspisteitä, harhojen ja todellisuuden suhdetta.
Kummassakin teoksessa on nainen, jonka toive ei toteudu. Herttua Siniparran linnassa Judit ei saa rakkautta, eikä Pajatson Nedda koe onnea rakastamansa Silvion kanssa. Tyylillisesti oopperat ovat toistensa vastakohtia, Vilppu Kiljusen oivaltavassa ohjauksessa vastakohdat täydentävät toisiaan.
Herttua Siniparran linna on unenomainen, symbolistinen draama. Rakkauden tähden linnaan saapunut Judit avaa kielloista huolimatta seitsemän lukittua ovea. Niiden takaa paljastuu vähä vähältä Juditin rakastaman Herttuan menneisyys. Jokainen ovi on tie hänen onnettomaan sieluunsa.
Herttua Siniparta on oopperan traaginen uhri – ei Judit. Loppu jää avoimeksi: ovatko Herttuan kolme edellistä vaimoa kuolleet vai elossa? Miten Judit liittyy heidän joukkoonsa? Kuoleeko Herttua vai jatkaako hän ikuista vaellusta etsien rakkautta linnassaan, joka on hänen sielunsa symboli.
Niukka näyttämökuva on visuaalisesti voimakas. Kolmeen valkoiseen muurin kohdistetaan kolmiulotteista videokuvaa, joka saa pinnan elämään, muuttamaan muotoaan ja värejään sielumaisemien vaihtumisen myötä.
Venäläisbaritoni Vladimr Baykovilla on muhkea ääni ja tummanpuhuva olemus. Niina Keitel (Judit) laulaa erinomaisesti ja penää päättäväisesti avaimia Herttuan menneeseen elämän. Oopperan kaksi lauluroolia ovat merkittäviä, mutta todellisen draaman ja asteittaisen kauhun virittäminen tapahtuu orkesterissa. Sen sävyt seuraavat varjon lailla siirryttäessä sielunmaisemasta toiseen.
Leoncavallon Pajatso on kaukana unikuvista ja symboleista. Se on yksi veristisen tyyliin merkkiteoksista. Verismi halusi jumalien ja kuninkaallisten sijasta kuvata näyttämöllä tavallisten ihmisten elämää.
Pajatsossa näyttämöseurue saapuu kylään. Seurueessa kytee triangelidraama, samanlainen kuin sen näyttelemässä commedia dell’arte -esityksessä. Puskateatteri muuttuu todelliseksi, kun klovni Pajatso surmaa mustasukkaisuudesta Neddan.
Kiljunen on siirtänyt Pajatson tapahtuvaksi Suomen Kansallisoopperaan, jossa kuorolaiset esittävät oikeita oopperalaisia. Näyttämöllä tepastelee esimerkiksi Mikko Franckin ilmetty kaksoisolento.
Kun Siniparrassa kaikki jää avoimeksi, Pajatson kuuluisat loppusanat toteavat: Hyvät naiset ja herrat – näytelmä on päättynyt!
Kiljusen ohjauksen loppuratkaisu – jota ei kannata paljastaa – on tehokas ja illan teemoihin sopiva.
Pajatson miehitys oli huippuluokkaa. Myös orkesteri ja kuoro tekivät solistien ohella suuren vaikutuksen. Illan kuningas oli Mika Pohjonen , jonka kyynelsilmäinen klovni oli riipaiseva puhumattakaan siitä, miten loistokkaasti hän lauloi Vesti la giubba -aariansa.
Helena Juntunen oli hurmaava Nedda, ja Jorge Lagunes (Tonio) lauloi kiiltäväksi hiotulla baritonillaan koskettavasti kuuluisan prologin. Luthando Quaven (Silvio) ääni soi tiiviinä ja vuolaana duetossa Neddan kanssa.
Risto Nordell
Béla Bartok: Herttua Siniparran linna ja Ruggero Leoncavallo: Pajatso.
Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 12.4. SKO:n kuoro ja orkesteri,
joht. Mikko Franck.
Jaa tämä artikkeli: