Sieni-ihminen on oma lajinsa.
Sieniä ja ihmisiä
Varsinkin tällaisina sateisina syksyinä sen huomaa: on olemassa sieni-ihmisiä ja niitä, joille rouskut, lampaankäävät ja vahverot eivät sano mitään. Iltalehden toimittajana työskentelevän Heljä Salosen kirja Kaikki kotiin! – sienestäjän sielunelämää (Kirjapaja 2012) auttaa ymmärtämään, mitä himosienestäjän lakissa liikkuu.
Sieni-ihmisiä vaivaa usein ennen viikonloppua outo levottomuus, mielessä kun polttelevat sammaleiset metsät ja parhaimmat suppilovahveroapajat. Missä tahansa saattaa iskeä sienikateus, joka vaivaa, kun joku muu kehuskelee hyvällä saaliillaan. Tuttu tunne sienestäjille on myös sienestämisen jälkeinen hyvän olon tila, joka on yhtä euforinen kuin juuri avannosta nousseen.
Sieni-ihmisyys on Salosen mukaan myös jonkinlainen aitoustodistus. Pihkalta tuoksuva metsien koluaja ei voi mitenkään olla täynnä itseään ja luontoihminenkin hänestä tulee viimeistään silloin, kun hän näkee metsäpolulla roskia.
Heljä Salosen mukaan innokkaimmat sienestäjät kutsuvat itseään sienisteiksi ja moni haluaa jakaa kokemuksia, liittoutua toisten kanssa. Tässä kohtaa Salonen kokee erottuvansa joukosta: hän haluaa sienestää yksin. Yksinäisistä sieniretkistä huolimatta läheiset saavat harrastuksensa osansa, muutenkin kuin herkullisen sienipiirakan muodossa. Innokas sienestäjä voi aivan hyvin kutsua rakastaan tuoksuvalmuskaksi tai kultaheltaksi, Salonen pohtii.
Jaa tämä artikkeli: