”Missä hän on nyt?” kysyin hoitajalta, kun heräsin. Hoitaja sanoi, ettei hän tiedä. ”Ehkä muun sairaalajätteen mukana… tällaiset näin varhain abortoituvat, katsos.” Niin hän sanoi.

Kymmenen vuotta myöhemmin tulin kertoneeksi kokemastani sairaalapapille. Juuri vähän ennen keskenmenoani, kertoi sairaalapappi, he olivat tässä sairaalassa ottaneet tavaksi kerätä yhteen kaikki kuolleet sikiöt ja siunata ne matkalleen nuorten koivujen kevääseen. Pienen lapseni ja satojen muiden odotettujen lasten jäämistöt lepäsivät muistolehdossa, paikassa, jossa voisin käydä. Minulta pääsi vuosia peitelty itku.

Tänä pyhäinpäivänä ajattelen surua, jolla ikävöidään niitä, joilla ei ole hautaa, ei viimeisten tuntien tarinaa eikä kuolinpäivää. Ajattelen niiden surua, joiden rakkaita ei koskaan löydetä, ja niiden tuskaa, joiden rakkaat on survottu joukkohautoihin, kielletyille alueille. Ja niitä, jotka surevat aaltojen syvyyksiin joutuneita. Ja niitä, joiden omaiset ovat hautautuneet maanjäristysten raunioihin.

Liian monen kuolleen ainoa muistomerkki on heitä kaipaavien suru. Mutta miten kestävä se on, raskaintakin hautakiveä painavampi.