Silmitöntä sodankäyntiä
Parin viime viikon aikana olen katunut sanomalehden kestotilausta ja välttänyt etusivun lukemista. Turhautuneen ihmisen reaktio Israelin ja Palestiinan välisiin mielettömyyksiin. Sodalta ei silti voi välttyä. Eräs facebook-tuttuni on lahjoittanut statustekstinsä sovellukselle, joka syytää tilapäivityslistalle aina uuden rivin, kun Hamasin raketti jysähtää Israelin maaperään. Osa kavereistani taas on muuttanut profiilikuvansa Palestiinan lipuksi.
Erilaisia sotalinkkejä vilisee netissä kuin raketteja. Loppiaisena päädyin katsomaan kännykkävideota eräältä Gazan torilta Israelin ohjuksen juuri iskettyä. Joku kuolee silmieni edessä oikeasti. Ihmisten hätä saa avuttomaksi. Silmitöntä. Oksettavaa.
Kun toinen härnää, toinen lyö, ja takaisin saa lyödä kovempaa. Verissä päin tappeluun värvätään mukaan kaikki kaveritkin. Kaava tuli aikanaan surullisen tutuksi, onhan minulla kolme veljeä. Suhteellisuuden taju katoaa kostaessa, ja vain äidin jatkuvan väliintulon vuoksi olemme kaikki neljä vielä hengissä. Riitoja ratkottaessa ei keskeistä ollut se, kuka aloitti, vaan se kuka kykeni pyytämään anteeksi.
Israel on yhden uskonnon mukaan Jumalan lahjoittama Pyhä maa ja toisen uskonnon mukaan Muhammed nousi sen pääkaupungista taivaaseen. Kristinuskoni Jumala taas valitsi sen paikaksi elää, kuolla ja ylösnousta. Kaiken lisäksi alue on poliittisen nyrkkeilyn temmellyskenttä maailman merkittävimpien öljyvarantojen lähimaastossa.
Nämä syyt eivät tyhjennä ristiriitojen pajatsoa kokonaan. Valitettavan moni ilmoittaa ykskantaan Israelin tai Palestiinan toimien olevan oikeutettuja, vaikka siviilien tappamista ei voi perustella koskaan. Siksi ainut oikea puoli on väkivallattomuuden puoli, ihmisten sortoa ja silmittömiä tekoja vastaan.
Tiedän, että mielipiteeni on helppo ohittaa naiivina. Mutta jos väkivallattomuuden puolustamisesta on tullut naiivia, pitäisi joidenkin hälytyskellojen soida.
"Jos minä olisin aikoinaan katsonut joukkoja, en olisi saanut mitään aikaan", Äiti Teresa sanoi aikanaan. Tilanne ei muutu silmiä sulkemalla eikä facebook-statuksilla. Ehkä se muuttuu vain kohtaamalla kunkin yksittäisen ihmisen hätä. Ja sillä, että vanhemmat tulevat väliin.
Jaa tämä artikkeli: